TET 2020, odotusta ja sen jälkeen

 

Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, Vietnam on liikekannalla TET:n johdosta jo puolitoista, kaksi viikkoa ennen maan suurimman juhlaa. Kaikki kynnelle kykenevät haluavat kotiseuduilleen tapaamaan sukulaisiaan ja viettämään muutaman päivän mittaisen lomansa. Kaikkialla touhutaan, siivotaan pihoja, poltetaan viime vuoden muistot, pestään huonekalut, maalataan/lakataan kalusteet jopa ovet asunnoista. Mopojen perässä vedetään mitä erilaisempia kärryjä pakattuina pari metriä korkeilla mandariinipuilla, eri kokoisia ruukkuja keltaisia kukkapuskia. Niillä koristellaan talon sisäänkäynti. Lisäksi torit pullistelevat todella värikkäitä Chuc Mung Nam Moi -kylttejä, kiinalaisia lyhtyjä, hedelmiä, joihin aurinko on tatuoinut Hyvän Uuden Vuoden toivotuksen. Kansa panostaa suureen juhlaan! Voisin verrata sitä meidän jouluun tai juhannukseen. Nehän ovat Suomessakin vilkkaimmat liikenteen ja kaupan viikonloput.

Ja yksi asia, mihin TET vaikuttaa myös turistin näkökulmasta, on se, että julkinen hallinto lomailee kaksi viikkoa. Myös rahanvaihto pankeissa pysähtyy ainakin viikoksi. Pankkiautomaatit varsinkin vilkkailla turistialueilla saattavat tyhjentyä seteleistä ja ne täytetään juhlinnan loputtua. Monet ruokapaikat sulkevat ovensa ainakin viikoksi. Kaikkeen tähän on viisasta varautua vaihtamalla euroja riittävästi dongeiksi. Sekin, että varsinkin turistialueilla otetaan käyttöön reilu hintojen korotus. Jos päivällinen normaalisti maksaa 90000-120000 VD, TET’n aikaan se maksaakin 180000-220000 VD. 1€=25400VD. Ja viisas turisti ottaa selvää, missä sitä ruokaa saa. Vaikka hyvä vasikkakin elää juomalla!

Hoi An, perinteinen ruoka

Aito Hoi An- ruoka, riisipaperiin kääritään kaikenlaista ja dipataan kastikkeeseen. NAM!

Iloisena yllätyksenä tuli tieto facebookin välityksellä. Metsästyskaverini Lasse ja Mikko perheineen ilmoittivat tulostaa DaNangiin TET’n aikaan. Ja kuin ollakkaan, tapasimme Hoi An’issa! Mikon vaimon vanhemmat olivat myös mukana. Tutustuimme lyhykäisesti vanhaan kaupunkiin ja päädyimme yhteiselle päivälliselle paikalliseen ravintolaan. Olihan kiva ja varmasti ikimuistoinen tapaaminen.

 

Frisbeeradan etsiskely on edennyt pienin askelin. Olin sellaisella rakentamattomalla tontilla harjoittelemassa puttaamista. Paikalle pysähtyi mopolla kaveri, ikä noin 35 vuotta. Kerroin mistä tässä lajissa on kysymys. Näytin kuinka putataan ja kaveri laittoi kymmenestä kiekosta kahdeksan korii. Matkaa oli reilu viisi metriä. Huikea suoritus! Kysyin häneltä, missä voisin treenata pitempiä heittoja. Hän pyysi minua kotiinsa. Ajoin pyörällä pienen matkan. Hän odotti minua kotirappusilla. Kättelimme ja hän kertoi nimekseen Hong. Olen monesti tullut huomaamaan kuinka paikalliset asukkaat tietävät lähiseudut kuin omat taskunsa. Hong ohjasi minut läheiselle pallokentälle. Ja niinpä päästiin heittämään oikein kunnolla pitkiä siivuja. Sekin onnistui häneltä yllättävän hyvin. Vein korini noin 60 metrin päähän. Ja kuin ollakaan, heitot tippuivat tasaisesti korin ympärille. Samalla kerroin Hongille ratahaaveista. Pitäisi löytää useamman hehtaarin alue, joka soveltuisi ilman isompia muokkauksia radan sijoittamiseksi. Pienen aprikoinnin jälkeen hän osoitti joen toisella puolella olevaa aluetta. Esteenä on vain noin 200 metriä leveä joki. Mutta eipä sekään ole ongelma: onhan vene keksitty. Jätin asian hautumaan ja lupasin tulla käymään muutaman päivän päästä. Koska TET oli parhaillaan menossa, ajattelin, että antaahan ajan kulua. Viikon päästä tapasin Hongin uudestaan. Hän oli myös ajatellut asiaa. Hänellä olisi tuttu, joka voisi tulla venemieheksi. No sepä hyvä! Hong oli myös miettinyt, kuinka saisi paikallisia innostumaan lajista. Pitäisin sellaisen demotapahtuman, jossa neuvoisin suurin piirtein kädestä pitäen hänen paikalle haastamiaan tuttuja. Se samalla filmattaisiin ja laitettais jakoon internetin välityksellä. Ilmaisin hänelle suuren kiitoksen jo tässä vaiheessa. Jo ennen radan perustamista esitin, että hän alkaisi vetämään porukkaa ja ehkäpä perustamaan frisbeeseuran. Esitin hänelle ajatuksen että hänen ravintolansa voisi toimia kisakeskuksena ja kokoontumispaikkana. Jälleen hyvä oivallus! Tulevien viikkojen aikana nähdään, syntyykö Vietnamiin toinen frisbeeseura ja rata. Ensimmäinenhän on Saigonissa.

Olemme iloksemme havainneet suomalaisten löytäneen Hoi An’iin. Miltei päivittäin olemme kuulleet puhuttavan suomea kaupungilla. He ovat majoittuneet DaNangiin ja käyvät päiväseltään Hoi An’ssa.

TET on jo takana päin. Mutta muutama päivä sen jälkeenkin poltetaan muistoja pois, lähetetään viestejä edesmenneille sukupolville. Ison rummun matala ääni aikaajoin ilmoittaa seremoniasta. Paikalla on koko suku. Yhdessä laitetaan ruokaa, ruokaillaan ja lopuksi lauletaan karaokea. Ja nupit ovat kaakossa! Laulutaidoista en osaa sanoa juuta enkä jaata mutta se kuuluu.

TET’n aikaan oli aika epätavallisen viileää ja sateista. Päivällä lämpömittari näytti 21 astetta ja yöllä 17. Piti laittaa pitkälahkeista ja -hihaista päälle. Paikallisilla oli toppatakit ja pipot päällä. Sitä kesti neljä päivää. Satoi päivittäin silloin tällöin. Sellaista tihkua. Eipä muuten haitannut elämistä.

Kotimaan kuulumista ollaan sen verran seurattu, että osapuilleen tiedämme missä mennään. Mutta HPK:n pelit kuuntelen nettiradion kautta. Lähetykset kuuluvat erinomaisesti ja ovat kuultavissa paikallista aika 23.30. Silloin menee yö vähän valvoessa. Onneksi pelejä ei ole joka päivä.

Koronavirus jyllää Kiinassa mutta eipä haittaa meitä laisinkaan. Käväisin paikallisessa terveyskeskuksessa jututtamassa kolleegoita. He kertoivat, ettei Vietnamissa ole todettu kuin yksi sairastunut kiinalainen jo tammikuun alussa. Sekin Saigonissa. On aika huvittavan näköistä kun turistit ovat varustautuneet suusuojuksiin. Suurimmalla osalla ne ovat leuan alla, osalla suun edessä ja vain pienellä osalla koko naamalla. Ja eipä niistä varsinaisesti taida olla mitään hyötyä. Mutta suomalaiset yritykset varmaan painavat pitkää päivää jotta kaikki halukkaat saavat ostettua sellaisen.

Yksi asia mistä nautin, on se, että vietän synttäreitä täällä. Olen varautunut ottamaan vastaan onnitteluja Banana Split -baarissa. Samalla tarjoan kaljan. Toki nautin hyvän aterian vaikka BaLe Well -ravintolassa. Neljän ruokalajin ateria, jossa riisipaperiin kääritään salaattia, vesikrassia, yrttejä, kevätrullia, riisipannukakkua, kanan ja -naudan lihaa. Kääröä dipataan tarkoin varjeltuun kastikkeeseen ja se maistuu taivaalliselta! Ateria kahdelle maksa 120000Vd = 4.70€. Onnea Eero 67v.

Hoi An, perinteinen ruoka

Aito Hoi An- ruoka, riisipaperiin kääritään kaikenlaista ja dipataan kastikkeeseen. NAM!

Tänään pohdimme Tarjan kanssa, mitä ruoka-aineita emme syö täällä ollessa. Juusto, voi, leipä, maito, leikkeleet, sokeri. Sen sijaan hedelmiä, kananmunia, vihanneksia, nuudeleita. Ja Tarja totesi, että olen hieman kokenut muodonmuutosta. Saatta pitää paikkaansa. Tosin vaa’alle en ole eksynyt. Mutta lähtöpaino on kirjattu ennen reissuun lähtöä. Jännittää jo valmiiksi maaliskuun loppu, jolloin kotiudumme. Iho sen sijaan on kokenut melkoisen värimuutoksen. Kun käsivartta vertaa reisiin, niin erotuksen todella huomaa.

Olemme maksaneet 15 päivän vuokramme 3,75 milj Vd. Se muunnettuna euroiksi tekee 147€. Aamupalasta maksamme 90000Vd = 3,50€. Jos ekonomisesti ajattelee, tulemme tänne säästämään! Uskallan suositella tällaista mallia!

Mitä odotamme tulevilta ajoita? Sen saatte lukea seuraavassa jaksossa.

Lento

Aito Hoi An- ruoka, riisipaperiin kääritään kaikenlaista ja dipataan kastikkeeseen. NAM!

Saavuimme kätevästi Helsinki-Vantaalle Omnibussilla. Bussin vaihto Keimolassa ja olimme aikataulun mukaisesti hyvissä ajoin Qatar Air Waysin lähtötiskillä. Olin jo hyvissä ajoin tenhnyt Chekingin joten ainoastaan ruumaan menevä frisbeekori piti toimittaa rahtiluukulle. Passintarkastus sujui nopeasti. Reilu puolitoista tuntia ja pitäisi olla metallisiipien kannattelemana raittiissa ilmassa Helsingin yllä. Lähtö kuitenkin myöhästyi noin 40 minuuttia. Eipä se meitä haitannut, vapaita aikatauluista kun olimme. Airbus 350 kulki tasaisesti pienistä termiikeistä huolimatta. Lentoa seuraava monitori osoitti reitin kulkevan Iranin ilmatilan kautta. Muutama päivä aikaisemmin oli ukranaiskone ammuttu ohjuksilla alas ja parisataa matkustajaa siirtyivät ikuisesti ilmavoimiin. Mutta eipä tuo juurikaan huolettanut. Aattelin, että ei ne naapureita alas ammu. Dohaan tulimme kymmenkunta minuuttia myöhässä, joka annettakoon anteeksi lentoyhtiölle. Jatkolento Saigoniin olikin sitten vuoden takaisesta muuttunut. Se läksi uudesta terminaalista. Sinne menimme automaattisesti ohjatulla junalla. Opasteet olivat esimerkillisen hyvät! Ja määrävälein oli joku virkailija ohjaamassa epäileviä Tuomaita. Koneeseen ohjataan matkustajat istuinpaikan mukaan. Todella järkevää. Sillä tavalla kone täyttyy nopeasti. Ja sitten taas ilmaan. Boeningin 777 on miellyttävä matkantekoväline. Istuimet economyluokassakin ovat miltei väljät! Ja Qatar Airways pitää kyllä hyvää huolta asiakkaistaan! Valitsen ennakkoon ruoiksi laktoosittomat ruoat, jotka olemme jo aikaisemmilla reissuilla todenneet hyviksi. Ruokailun jälkeen saattoikin sitten vetäistä kunnon unet.Istuinpaikkamme oli sen cabiiniosaston viimeisellä penkkirivillä, joten takana istujia ei ollut heiluttelemassa tai potkimassa selkänojaa.

Saigoniin (Ho Chi Minch City) saavuimme ajallaan. Kiitimme lentoemoja hyvästä palvelusta.

Koska olin valmistellut ns e-visan hyvissä ajoin ennen lähtöä ja kaikki tarvittavat paperit piti olla oikein täytettyinä, marssimme suoraan Immigration-toimistoon, Jonoja alkoi olla melkoisesti, mutta ei mahdottomasti. Annoin paperit luukulla virkailijalle, joka pikaisesti katsoi ne ja vaati hotellin nimeä. Ilman sitä ei viisumia tule! Piste! No olihan meillä hotelli varattuna ja sitten vaan nimi riville. Ei tarvinnut muita tietoja. Sitten paperit kelpasivat hänelle. Ja penkille odottamaan. Eräs rouva kertoi, että hän oli odottanut 45 minuuttia! No ei se mitään. Se aika menisi ruumaan laittamamme frisbeekorin ja kiekkojen odottelussa. Yllätys yllätys aikaa meni n. 20 minuuttia ja saimme passit maksamalla viisumeista 25 € kappale. Sitten odottelemaan pakaasia. Ja mikä yllätys! Sehän oli puotettu jo pois hihnalta! Nopeaa toimintaa!

Sitten kohti Distritc 1:stä. Bussi nro 152 ja menoksi. Liikenne Saigonissa on entisestään kasvanut. Noin 8 km matkaan meni aikaa 50 minuuttia. Bussikuski näytti meille merkin kun oli aika jäädä pois kyydistä. Sitten etsimään seuraavan kolmen yön ajaksi varattua Gesthousea. Pienen etsiskelyn jälkeen soitimme ovisummeria ja hentoinen nainen tuli ottamaan meidät vastaan. Ennakkoon olin katsonut kuvat huoneestamme, mutta eipä niistä näy patjan kovuutta tai muuta asumisen helppuoteen vaikuttavia asioita. No se kyllä todettiin heti, että sänky on suunniteltu huomattavasti kevyemmille henkilöille kuin me. Oli niin pehmyt, niin pehmyt että. No ensimmäisen yön jälkeen kaksi yötä menisi joten kuten nukkuessa, kunhan vaan selät eivät kipeytyisi. Aina näissä on riski otettava. Paikan sijainti oli kyllä ihan hyvä aikaisemmilla reissuilla tottumaamme “kotikatuun” nähden. Tulipahan lähdettyä lenkille vapaaehtoisesti. Kotikatu oli kylläkin muuttunut melkoisesti. Baareja oli hävinnyt ja uusia rakennettu tilalle. Mutta kyllä meidät siellä vielä tunnettiin! Apteekistakin vilkutettiin iloisesti kättä ohikulkiessamme.

Lämpöäkin oli aivan riittävästi. Päivisin mittarit näyttivät sellaista +34-35 astetta varjossa. Siihen totuimme parissa päivässä. On vaan muistettava juoda riittävästi ja laitettava suolaa hieman aamupalalla kananmunan päälle.

Ensimmäisenä päivänä kävin kokeilemassa frisbeen heittoa läheisessä puistossa. Ja kyllä ne kiekot korin löysivät! Sinne löysivät myös muutamat suomalaiset, jotka näkivät korin päällä olevan Suomen lipun. Muuan pariskunta tuli kysymään englanniksi, olinko tosiaan suomalainen! Ja olinhan minä. Kerroin heille, että aikomuksenani on tehdä rata joko DaNangiin tai Hoi An’iin. Pitivät hienona juttuna.

Katselin koko ajan lentoja DaNangiin. Tuleva TET = Vietnamilainen Uusi Vuosi, lisää huomattavasti matkustavaisten määrää ja samalla lippujen hintoja. Normaalisti liput maksavat n 25-40 €, nyt jo reilu puolitoista viikkoa ennen TETiä 100-200€. Onnistuin saamaan liput kahdelle hintaan 150€. Olemme lentäneet aikaisemmin 50€:n lipuilla. Lensimme 15.1. Ystävämme Lahdesta on asunut jo lokakuusta lähtien DaNangissa ja laitoin hänelle viestiä tulostamme. Hän varasi meille huoneen Dragon Sea -hotellista, joka oli tuttu jo edellisvuoden käynniltä. Ajoimme taksilla kentältä suoraan sinne. Arto oli odottamassa meitä ulkosalla ja jälleen näkemisen riemu oli käsin kosketeltavaa! Pakaasit huoneeseen ja syömään. Kaupungissa asuu muutama suomalainen ja he kokoontuvat viikoittain keskiviikkoisin vaihtamaan kuulumisia. Heillä on ihan tietty baari/ravintola, jossa istuvat iltahetken. Owe, Petri ja Timo olivat jo paikalla kun saavuimme ja esittelimme lyhyesti itsemme. Ja ei aikaakaan kun tunsimme olevamme samaa sakkia. Kerrottiin kaikenlaista matkoiltamme. Hauskaa seuraa ruokailun ja tarinoinnin lomassa.

Arto oli koettanut löytää suolaa (mui) monesta kaupasta mutta onnistumatta. Päätimme tehdä seuraavana päivänä sellaisen kaupungin ympäriajelun paikallisbusseilla ja käydä isossa Lotte Mart -tavaratalossa etsimässä suolaa. Ja löytyihän sitä. Ja kun aikaa oli, ajoimme katsomaan yhtä paikallista turistipaikkaa Merble Mountainia. Paikka ei sovi huonopolvisille laisinkaan. Jollet käytä hissiä, joka nostaa korinsa useamman kymmentä metriä ylöspäin. Marmorista tehtyjä upeita taideteoksia pohjautuen buddhalaisuuteen. Ihan käymisen arvoinen paikka.

Koko Sightseeingin ajan katselin myös frisbeekentän paikkaa. Tietenkin! ja kyllä sellainen löytyikin. Tosin ei varmaankaan pitkäikäiseen käyttöön, koska paikalle oli rakennettu jo katuja. Mutta riittävän laaja alue, jossa oli muutamia puita ja pensaikkoja. Katsotaan!

Aito Hoi An- ruoka, riisipaperiin kääritään kaikenlaista ja dipataan kastikkeeseen. NAM!

Hoi An kutsui meitä seuraavaksi. Tuttumme Jouni hoiti meille taksin, joka tuli minuutilleen hakemaan meitä. Sitten taas tuttuun Homestay-paikkaan. Siisti huone jokinäköalalla ja parvekkeella kuukaudeksi. Ja hinta kuulostaa aika kovalta. 7,5 milj VD. Se tekee n 290€. Tuntuu ihan kohtuuliselta. Ja kun vielä samaan hintaan saamme polkupyörät käyttöömme, mitäpä vielä tarvitsimme? Aamupalat syömme jokinäköalan terassilla eikä nekään paljon rasita kukkaroa, 3,50€ kahdelle. Mutta syötävä on joka päivä, että silleen….

Jatkan juttua, kunhan TET alkaa lähestyä. Tänä vuonna se alkaa 25.1.

Vietnamin aurinkoon

Motto: Aurinkoa ilman rantoja, frisbeestä, ruoasta, ystävistä ja uusista seikkailuista nauttiminen.

Koko syksy on Suomessa ollut synkeän pimeä, kostea ja loskainen. Jouluaatoksi satoi sen verran lunta, etteivät Joulupukin reen jalakset aivan kipinää iskeneet.

Jo elokuulla aloin seurata lentolippujen hintatasoa. Kohteena tietenkin Saigon (Ho Chi Minch City) jo yhdeksättä kertaa. Muutaman kerran teki mieli painaa enteriä, mutta vasta joulukuun alussa sain varattua mieleiseni matka-ajankohdan ja -reitin: Helsinki-Doha-Saigon. Alun perin oli tarkoitus lähteä reissuun ennen uuden vuoden vaihdetta, mutta samalla lipun hinnalla ja puolitoista viikkoa myöhemmin pääsimme kaksi yhden hinnalla. Nyt on lähtö päivän päässä!

Koska harrastan aktiivisesti muovilätyskän heittelyä pitkin Suomen metsiä erilaisilla frisbeeradoilla, mukaan täytyy pakata myös frisbeekori ja tarvittava määrä puttereita, siis kiekkoja, joilla viimeistellään onnistuneesti väylätulos. Lisäksi tietty toista kymmentä erilaista väyläkiekkoa. Eikä siinä kaikki: vajaa sata kappaletta erilaisia ja eri värisiä kiekkoja, jotka olen saanut lahjoituksina hyviltä pelaajakavereilta. Kiekkojen on tarkoitus palvella uusia vietnamilaisia frisbeegolfin harrastajia sekä myös turisteja radalla, jota ei vielä ole olemassakaan! Niin totta se on. Mutta aikomuksenani on perustaa frisbeerata DaNangin eteläpuolella sijaitsevaan Hoi An -nimiseen kaupunkiin. Kunnianhimoinen tavoite! Sen onnistuminen riippuu paikallisten ihmisten aktiivisuudesta ja heidän osallistumisesta sopivan maa-alueen löytymiseen ja vuokraamiseen. Suunitelmana on saada paikalliset hotellit sponssaamaan hanketta ja edesauttamaan uuden lajin rantautumista Vietnamiin. Saigonissa on yksi 18-väyläinen rata ja seura, jonka 7. jäsen olen.  Mutta tästä kuulumisia tuonnempana.

Reppuni (=frisbeebagi) on täytetty muutamalla romaanilla, parilla t-paidalla, kisapaidalla ja parilla alkkareilla. Yhdet ovat tietenkin jalassa. Mutta kun ikääkin alkaa olla reilusti, on otettava varman päälle yhteensa kolmet mukaan! Lisäksi lippalakki ja silkkihuivi pitkille lentomatkoille kaulaliinaksi. Eipä tule kurkku kipeäksi! Siinä carderobi, yhteensä kuusi kiloa.

Tätä kirjoittaessani olen valmistautunut mielestäni aika hyvin huomista lentoa ajatellen. Jo aamuvarhaisella tein chekcingit koneeseen, otin passeista skannaukset ja lähetin ne sähköpostiini. Tottuneena matkaajana varasin istumapaikat koneesta jo lippuja varatessa, samoin ruokatoiveemme koko matka ajaksi, siis myös paluulennolle 28.3. Matkaliput bussilla Hämeenlinnasta Helsinki-Vantaalle ovat myös valmiina. Unohtaa ei sovi myöskään matkavakuutusta, joka kattaa kaiken mahdollisen.

Yksi tärkeä asia on myös huomioitu: kukkien kastelu. 12 litraa pussitettua vettä tippapussiletkuin on viritetty pitämään kukat elinkelpoisina poissaolomme ajan.

Tässäpä tärkeimmät ennen huomista lentoa lämpimään (+34), aurinkoiseen Saigoniin.

Hoi An

Moikka kamut. Menin lupaamaan seuraavan postauksen Hanoista. Mutta eipä ole tullut…

Da Nang.  Samassa hotellissa oli myös suomalaismies, joka oli kyllästynyt Thaimaan matkailuun. Hän oli asunut tammikuun alusta lähtien samassa paikassa ja oli kovasti tykästynyt Da Nang’iin. Tapasimme hänet päivittäin ja saimme jutella suomeksi! Ja tarinaahan riitti! Ensi kesänä tapaamme jälleen, mutta frisbeen merkeissä Lahden Mukkulassa.

Kuusi päivää Da Nang’ssa ja siirtyminen Hoi An’iin. Hoi An’ssa asuva suomalainen ystävämme järjesti meille edullisen taksin, joka tuli hakemaan meidät. Edellisenä iltana kävin jättämässä viestin tapaamiemme suomalaispariskunnan hotellille, josko he olisivat halukkaita lähtemään samalla taksilla. Ja onnisuhan se, vaikka en tiennyt heidän nimiäkään. He olivat turkulaisia mukavia uusia tuttavuuksia.

Majapaikka löyti Hoi An’ssa helposti. Jouni oli pedannut valmiiksi jutun. Kiitos siitä vielä hänelle. Homestay River sijaitsee Cam Nam-saarella, jossa käy koko ajan mukava tuuli. Saimme maksutta käyttöömme polkupyörät, joilla siirtyminen paikasta toiseen oli helppoa ja nopeaa. Lämpötilat päivisin olivat tasaisesti kolmenkymmenen asteen kahta puolen.

Jouni on musiikkimiehiä ja siten pääsimme nopeasti mukaan paikallisbändien juttuihin. He soittivat eri kokoonpanoilla lähes joka ilta paikallisbaareissa. Eräänä iltana paikalle ilmestyi jenkkityttö Brooke Palmer ukuleleineen. Ja parhaat soittajat stagelle! Oli todella mukava kuunnella korkeatasoista, akateemisesti koulutettua solistia, joka esitti omia kappaleitaan parin tunnin ajan! Upeeta.

Yksi bändin jäsenistä, Bon Bon, joka on kotoisin Filippiineiltä, täytti vuosia. Hän kutsui myös Jounin juhliinsa, jossa musisoitaisiin, syötäisiin ja pidettäis hauskaa. Jounin pyynnöstä läksimme mukaan. Veimme lahjaksi keissin olutta, arvatenkin juhlan juonteen. Kokonainen possu oli vartaassa, ruokaa pöydät notkuen. Jannut soittivat välillä ja juttu kulki. Kokemus sinänsä!

Hoi An on yksi Vietnamin kauneimpia kaupunkeja! Ja siellä on helppo pyöräillä. Yhtenä päivänä ajoimme sellaisen kahdenkymmenen kilometrin lenkin. Välillä istahdimme juomaan paikalliseen baariin, koska vesi lämpiää pullossa eikä oikein maistu.

Edellisellä reissulla tapasimme nuoren suomalaispariskunnan, ja taas tapasimme heidät sekä Villen. Siis Hoi An’ssa! Suomessa emme ole koskaan tavanneet! Ja taas oli hauskaa!

Kymmenen päivää Hoi An’ssa meni tosi nopeasti.

Sitten lentoliput Da Nangista Hanoihin. 25€/lippu! Ei juurikaan köyhytä. Lentoaika 1 t 20 min. Hanoin kenttä on noin 25 kilometrin päässä hanoista. Linja-autolippu masoi 35.000VnD/ henkilö. Jäimme sattumalta pois bussista vanhan kaupungin kohdalla. Sitten etsimään taas hotellia. Koska olimme turistialueen sydämessä, yleensä hotellit olivat täynnä iltapäivällä kolmen aikaan. Usean kyselyn jälkeen löytyi! Hotellin manageri esitteli meille huonetta, jonka sanoi olevan meluisa johtuen vilkkaan kadun liikenteestä. Ihan siisti, varsin tilavakin. Hinnaksi sanoi18 taalaa. Kerroin hänelle meidän molempien kuulleen hinnaksi 18 taalaa. Näytti siltä, että joudumme olemaan sen yhden yön pakolla siinä huoneessa. Vaimonikin alkoi oikein ärhennellä ja sepä tepsikin! Saatiin passit takaisin. Jouduin maksamaan 5 taalaa siivousmaksua, vaikka huone oli aivan samassa kunnossa kuin olimme sen vastaanottaneet. Meni hieman maku koko Hanoista!

Pienen etsinnän jälkeen saimme huoneen, jossa olisi yöpynyt vaikka 5 henkeä. Ja parveke. Hintaan sisältyi buffee-aamupalakin. Toki hinta oli 700.000VnD = 27€.

Sää Hanoissa oli melko tukalan oloinen: lämmintä 29 – 30 astetta ja kosteutta rajusti. Paita oli märkä kun vaan sisältä astui kadulle. Ja kadulla oli aivan mieletön meteli! Kaikki halusivat tulla huomatuksi äänitorven jatkuvalla soitolla. Kadut olivat kapeita ja autoja sekä moottoripyöriä jatkuvaksi nauhaksi asti.

Tarja alkoi tuntea vilunväristyksiä vaikka lämmintä oli 30 astetta. Olin pakannut reppuuni myös kuumemittarin. Ja lämpöähän oli sekä ilmassa että Tarjassa! Se tiesi muutaman päivän pakollista sängyssä oloa. Tosin voimatkin olivat kateissa. Kolmantena päivänä alkoi lämpö laskea ja pääsimme yhdessä syömään tosi eksoottiseen ravintolaan. Ravintolan valaistus oli toteutettu kiinalaisvarjostimilla ja niitä oli paljon. Siitä tuli meidän ruokapaikkamme.

Oikeastaan kaksi päivää Hanoita olisi kyllä riittänyt! Se melu ja hälinä on tosi väsyttävää. Sekä painostava sää.

Kuusi yötä riitti. Lentoliput Saigoniin hintaan 74€ yhteensä. Kone piti olla Airbus 321 mutta se oli muuttunut Airbus 350:seksi. Olipa tasaista kyytiä! Ja hiljaista. Lento kesti 2 t 5 min. Saimme maukkaat lentoeväätkin.

Takaisin tuttuun gasthouse Bakaan.

Saigon on tyhjentynyt selvästi turisteista vajaan kuukauden poissaolomme aikana. Austraalialaiset, korealaiset ja kiinalaiset ovat olleet suurimmat ryhmät. Samoin eurooppalaisten määrä on vähentynyt.

Aikomuksenamme oli, että siirtyisimme vielä Vung Tau’hun. Mutta toisin kävi! Löysin lähistöltä kadunpätkän, jossa tuotetaan kaikkea leimasimista erilaisiin palkintotuotteisiin. Discaajien hallituksen kanssa kävimme whatsupin välityksellä neuvonpidon, jossa sain valtuudet hommata Discaajien frisbeekisoihin palkinnot. Lasista valmistettu pyöreä lätkä, joka liimattu lasijalustaan. Lätkään Discaajien logo. Yhteensä 45 kpl. Toimitusaika viikko. Sen vuoksi jäimme Saigoniin.

Nyt vielä kymmenen päivää ja sitten on pakko nousta jälleen lentokoneeseen ja kohti Dohaa ja Helsinkiä!

Toivottavasti kevät on silloin edennyt Suomessa ja Hämeenlinnassa kun saavumme kotiin!

 

Jälleennäkemisen suuressa riemussa kamut!

 

Eero ja Tarja

 

Vietnamin lämpöön

Moikka kamut!

Tulimme lentokentältä kotikulmille District 1  bussilla nro 152. Kävelimme muutama sata metriä majapaikkaamme Bakaan. Meidät otettiin todella avosylin vastaan! Hyvä ettei olkapäät olleet mustelmilla!

Tulimme siis Saigoniin uuden vuoden aattona. Eipä sitä juurikaan täällä juhlittu. Tuttavallisestu heitettiin “Chuc mong noc noi! Kadulla oli kyllä paljon kansaa. Kaikki ruokapaikat olivat täynnä hyväntuulisia paikalisia ja seassa melko paljon kaiken värisiä ulkomaalaisia. Ja meteliä tietenkin, niin että tärykalvot paukkaa. Mutta meno on oikein rentoa ja rauhallista! Raketit täällä on säästetty seuraaviin bileisiin. TET eli kiinalainen uusi vuosi on 5.2. Silloin sitten paukkuu ja rätisee…

Kahdessa vuodessa on Bui Vien’in katukuva muuttunut melko paljon. Ravintola, jossa olimme tottuneet nauttimaan tonnikalapihveistä perunamuusin kera, oli muuttunut sportbaariksi! Meidän harmiksi. Mutta niin oli muuttunut moni muukin paikka. Yksi ei ollut muuttunut: tofua myyvät naiset Do Quang Dau’n ja Bui Vien’n kulmassa! Oikeastaan kotikatumme Do Quang Dau ei ollut muuttunut kovinkaan paljon.

Meidät otettiin siellä oikein hyvin vastaan. Kadunlakasijatkin tunnistivat meidät viimekäynniltä. Ja tapasimme myös vanhoja turistituttujakin. Jälleennäkemisen riemu on rajaton.

Eka yö oli vähän hankala nukkua johtuen viiden tunnin aikaerosta ja melkoisesta lämpätilasta. Emme halunneet käyttää ilmastointilaitetta emmekä flektiä.

Mutta kuin olisi kotiin tullut!

Päätimme nauttia uuden vuoden aterian vasta seuraavana päivänä, siis 1.1 2019. Emme juhlistaneet sitä lobstereilla vaan ihan tavallisella Chicken Curry:llä. Mutta oli niin hyvää…

 

Eka viikko on mennyt tietty lämpöön totutellessa. Vettä on joutunut juomaan kohtuullisen runsaasti. Ja kun joo vettä, tarttee jokaiseen aamupalaan lisätä reilu annos suolaa. Sillä tavalla ehkäistään raajojen turvotukset! Suolatasapaino on siinä määrin hankala ymmärtää, että kun jalat alkaa turvota ja kenkien hihnoja on pakko löysätä, niin silloin pitäisi juoda runsaasti. se tuntuu vähän hassulta, että kun turvottaa, niin pitää juoda enemmän!

Olen käynyt tässä Pham Gnu Laon puistossa kokeilemassa kädentarkkuutta miltei joka aamu. Aamulla on vähän viileämpää. Ja kyllä frisbee kiinnostaa paikallisia sekä nuoria että vanhempia. Nuorin heittokaveri on just oppinut kävelemään, mutta esimerkistä ymmärsi, mitä kiekolle pitää tehdä: pistää koriin! Varsinkin naiset 20- 50 vuotiaat ovat olleet halukkaita heittämään kiekkoja koriin. Ja he kyllä oikeasti oppivat heittotekniikan nopeasti! Paikalla on myös käynyt lukuisa joukko miehiä, jotka potkivat rottinkipalloa todella taitavasti. Olen heille kertonut lajista ja muutama heistä on valmis tilaamaan kiekkoja ja korin Amazonesta! Olenkohan onnistunut lajin levittämisessä?

Jos jotain negatiivista: saimme molemmat aivan yhtä aikaa ja yllättäen nuhan. Aika outo nuha: välilä ei tunnu lainkaa ja sitten välillä tirskututtaa yhtenään. Samoja oireita on kyllä paikallisillakin.

Ja sitten paikallisuutisiin: meidän kotibaarin rouva oli ajanut mopokolarin ja loukannut oikeaan kätensä. Se on kipsattu rystysistä olkapäähän. Tietää kuukauden kurjuutta tässä helteessä! Ohjeistin häntä sormien liikuttelussa peukalo-etusormi-keskisormi-nimetön-pikkukilli. Sen verran on vielä hoitajaa veressä.

Kuuntelimme netin välityksellä Veijon ja Paulin viimeisen AKK:n lähetyksen ja nauroimme makeasti!

Olemme tässä viikon aikana tavanneet monia kansallisuuksia: brittejä, irlantilaisia, ausseja, jenkkejä, saksalaisia, jopa kolme poikaa Tampereelta.Heillä oli kerrottavana melkoinen mp-reissu Hanoista etelään. Oli mukava kuulla vaihderikkasta reissusta, joka ei kaikistellen päättynyt onnellisesti. Neljäs mukana ollut poika oli loukannut polvensa ja oli matkalla Suomeen saamaan hoitoa. Ei siis mp-onnettomuusessa.

Ensi viikolla, eli viikolla kolme , matkaamme Vung Tau’n kaupunkiin. Se sijaitsee 120 km itään Saigonista. Olemme olleet siellä aiemminkin ja pidämme sen ilmapiiristä. Guesthousemme yksi vieras on tanskalainen saman ikäinen mies. Hän on kiertänyt Vietnamia jo vuosien ajan. Mutta eipäs ole käynyt Vung Tau’ssa. Hän halusi tietää kaupungista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Kerroin tietämykseni osittain jättäen yllätyksille myös sijansa.

Kirjoittelen jatkoja parin viikon päästä.

Lentoon

Jos kaikki menisi niinkuin Strömsöössä, kaikki olisi hyvin!

Velipoika lupautui viemään meidät Hämeenlinnan Goodmannin linkkupysäkille ja se onnistui! Bussikuski tosin huomautti heti bussiin noustessa, että se ei pysähdy välttämättä kuin käden heilautuksella ja olemalla bussipysäkillä ajoissa. Niin on kuulemma ollut aikojen alusta asti. Aattelin mielessäni, että mikäpä hän on neuvomaan bussikuskin tytärtä, ehkäpä se tieto on imetty jo isän työn kautta. Mutta kuitenkin pääsimme Paunulaiseen.

Saavuimme Helsinki-Vantaalle pari tuntia ennen koneemme lähtöä. Siis riittävän aikaisin. Suunnistus Qatar Airways’n lähtötiskille ja frisbeekori ruumaan. Virkailijan pieni epäilys matkamme kestosta vaati sen, että piti esittää Vietnamin visan hakupaperit. Ja kunnossahan ne. Sitten turvatarkastukseen ja vyön irroitukseen. Tarjalta löytyi epämääräinen rasvapurkki tai pari ja eikun reppu nurin! Pieniä olivat naamarasvapurkit! Takaisin reppuun ja hyvän matkan toivotukset perään!

Kun aikaa oli, pienet bisset nestehukan torjunta mielessä. Olivat muuten saman hintaiset kuin edellisellä reissulla rutikuivassa Dohassa; 19€. Melkein rupesi suuta kuivaamaan! Mutta ohrapirtelöt mahalaukkuun ja kohti lähtöporttia.

Jos jotakin pitää ylistää Helsinki-Vantaalla, niin passintarkastusta ja turvatarkastusta. Ovat siinä kyllä hyviä. Sen sujuvammaksi sitä on vaikea turvallisesti tehdä.

Ja sitten se Strömsöö: lähtö myöhästyi heti kättelyssä tunnilla. Pari porukkaa, joiden sisälukutaitoa epäilen heidän erilaisen kirjoitusmuodon vuoksi, saivat sen aikaan. JOS REISUUN LÄHDETÄÄN niin pitäisi sen verran osata vierasta kirjoitustyyliä, että tietää, minne on menossa. Mutta jos risuaita tai oikealta vasemmalle luettava koukerokirjoitus ovat vaan hallinnassa, niin pitäisi rohjeta pyytää apua noiden meille niin tuttujen sanojen kirjoitusmuodon ymmärtämiseen. No mutta kuitenkin pääsimme ilmaan.

Suunta siis Qatarin Doha. Ennakkoon kapteeni ilmoitti lentoajan ja saapumisen Dohaan. Laskeskelin mielesäni, että ei aivan Arto Bryggare tarvitse olla, että keritään jatkolennolle Saigoniin, siis Ho Chi Minch cityyn. Ja kyllä hyvin kerittiinkin. Lahöportit olivat auki ja jonossa pakattiin ihmisiä B 777 tyhjille penkeille. Viimeisten joukossa asetuimme omille paikoillemme ja olimme hyvillämme, kun ei tarvinnut jonotella missään. Siis jos jossakin menettää niin tiosessa kohdassa voittaa.

Kone irtosi Afrikan sarven maaperältä minuutilleen. Saimme toisen aterian heti koneen saavutettua sellaisen korkeuden, jossa keula näytti noin 4-5 asteen korkeudenlisäystä. Ja eikun murut äänekoskea kohti. Olin varannut etukäteen laktoosittomat ruoat molemmille lennoille ja myöskin paluulennoille. Emmekä pettyneet nytkään. Kyllä Helsingissä osataan nämä catering-hommat!

Ja sitten unta palloon! Se tosin keskeytyi syystä, että noin vähän alle kuoluikäinen tyttö oli päättänyt näyttää äidilleen ja isälleen oman mielipiteensä lentomatkailusta. Erittäin matalalla ja möreällä itkulla, joka aikaajoin voimistui infernaaliseksi karjunnaksi, herätti siinä lentokoneen matkustajaosastossa sata muuta matkustajaa. Paikalla kävi lentoemoa ja stuerttia toteamassa tilanteen vakavuuden. Mutta voimattomia olivat! Tuli mieleen omien poikien kasvatusmenetelmät ja niiden aiheuttamat traumat. Jo koneeseen putkea pitkin kävellessä näin, miten aito kiinalainen otti vähän samanlaisen tilanteen haltuun. Poika kiukutteli vanhemmilleen, jonka takia isä otti ohjat käsiinsä ja napautti kevyesti poikaa kantapäille kengän kärjellä. Tilanne oli heti hallinnassa eikä vanhempien tarvinnut pälyillä epätoivosesti kanssamatkustajien reaktioita. Siis lapsenkasvatuksestahan tässä oli kysymys.Tai oikeammin kasvatuksettomuudesta oman tulkintani mukaan.Empä olisi halunnut olla sen lapsen isän kengissä tai housuissa.

Muuten B 777 on hieno kone. Melko hiljainen ja vetää paljon porukkaa. Se surullisen kuuluisa hiilijalanjälki on siedettävä verrattuna vaikka yhteen valtamerialukseen, jonka vastaava jalanjälki vastaa puolen miljoonan henkilöauton jalanjälkeen. Ja se paljon puhuttu istuinmukavuuskin on siedettävällä korkealla tasolla. Siis Qatar Aieways’llä. Mutta kyllähän matkanteko ilman unta syö rotan lailla.

Perille saavuttiin hieman etuajassa. Sitten ei muutakuin Immigreissoniin viisumeita hakemaa. Olin hoitanut E-Visat hyvissä ajoin, joten asian piti olla simppeli. Vaan eip ollutkaan. Tarjan passin numero oli väärä yhden numeron osalta! No voi v….u. Väsyneenä kävi tunneryöppy välillä korkealla laantuen hitaasti normaaliksi. Mutta kyllä rahalla kaikesta selviää: maksa 25€ ja asia kunnossa viidessä minuutissa. Jabadabaduu! Ja kun visat olivat kunnossa, rajaviranomaisen passintarkastukseen ja läpi melko nopeasti. Sitten laukkuhihnalle odottamaan frisbeekoria. Vaan eipä taaskaan Strömpsöön  tapaan. Se olikin jäänyt Dohaan ja palautuisi seuraavana päivänä. No eipä sille olisi ollut tarvettakaan ensimmäisinä päivinä koska on mukava totutella lämpimään ilmanalaan muutama päivä. Mutta kun kerran näin oli käynyt meistä riippumattomista syistä, lentoyhtiö halusi hyvittää tapahtuman 50€ summalla. Lisäksi lähetys saapuisi hotellillemme taksikuljetuksella viipymättä. No tuolla summalla elämme melkein viikon. Kun kaikki pumaskat oli saatu kuntoon, siirtyminen taksien harmiksi bussiin numero 152, joka veisi meidät lähelle reppureissaajien paratiisia District 1:lle. Pieni kävely Baka-gesthouseen ja paikalla oli jälleennäkemisen suuri riemi. Isäntäväki oikein hyppäsi kaulaamme ja toivotti näin sydämellisesti tervetulleiksi. Meitä odotti tuttu huone 201. Koko talo oli saanut uuden maalikerroksen niin sisältä kuin ulkoakin. Patjat ja lakanatkin olivat vaihtuneet. Mikäpä oli asettua taloksi!

Koska oli uuden vuoden aatto, läksimme katsomaan, oliko kahden vuoden takainen näkymä entisellään. Piti todeta, että muutama entuudestaan hyviksi ruokapaikoiksi todetut paikat olivat muuttuneet. No sillä tavalla se kehitys menee eteenpäin. Samalla tapasimme paljon tuttuja! Ja kaulailusta ei meinannut tulla loppua! Oli ihana tunne huomata, että ystävät ovat edelleen ystäviä. Joidenkin puolisot olivat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, samoin baarien koirat. Mutta elämä on. Tapasimme muutaman tunnin aikana vanhoja turistituttujakin. Jälleennäkeminen on aina riemastuttava kokemus! Ja saimme myös uusia tuttuja: kolmen opiskelijapojan porukka olivat kiertäneet mopoilla maata pohjoisesta etelään monta kokemusta rikkaampana. Olivat muuten medisiinareita Tampereelta.

Vuoden vaihtuminen sujui rauhallisesti. Tänä vuonna oli luovuttu massiivisesta ilotulituksesta mutta muuten meno oli varsin riehakasta.

Uuden vuoden vaihtumisen jälkeen puhtaat lakanat kutsuivat houkuttelevasti eikä unta tarvinnut juurikaan houkutella.

Lähtöpäivä

Se on sitten 30.12.2018. Tunnin päästä olemme matkalla Helsinki-Vantaalle T2:seen. Reput on pakattu ja punnittu. Sen 7 kiloa molemmilla. Eipä paljon. Ja tietenkin frisbeekori ja kiekot!

Mutta tunnelmat ovat odottavaiset, onhan Saigonissa nyt 32 astetta lämmintä. Seuraava viikko on hieman pilvinen ja päivisin 28-30 astetta. Öisin sellaiset 21-26. Että ihan mukavalta tuntuu lämpöön totutellessa.

Mutta lisää juttua periltä.

Vietnamiin kolmeksi kuukaudeksi

Vietnamiin kolmeksi kuukaudeksi

Moikka kamut!

Vuosi takaperin meidän PITI LÄHTEÄ taasen Vietnamiin, mutta sika söi eväät. Tarjan solisluussa epäiltiin olevan syöpå ja minun polveni oli tosi kipeä kierukan irtoamisen takia. Eipä sitä ole mitään järkeä lähteä sairaana reissuun. Mutta taas mennään.

Varasin lentoliput elokuun alussa. Pitkän harkinnan jälkeen yhtiöksi tuli Qatar Airways. Perusteluna riittänee sopiva hinta, yhden koneenvaihdon ja mukavien lentoaikojen kombinaatio. Koska nuorin perheemme jäsen Elias on tarkassa kontrollissa sydämensä vuoksi, lisäsin peruutusturvan lippuvaraukseen. Ja tietenkin tein istuin- ja ruokavaraukset samantein. Siis taas laktoositonta lentoruokaa… siinä toivossa, että erikoisruokatilaukset tarjotaan ensin ja pääsemme nukkumaan ajoissa. Lähtö Helsinki- Vantaalta on siis 30.12. ja perillä Saigonissa olemme Uuden Vuoden aattona klo 13.35.

Viisumit hoidin samantien kuntoon E-visana. Helppoa ja nopeaa. Tosin pohdin Multivisaa, jolla saisi poistua maasta ja palata maahan. Ajatuksena oli, josko kävisimme Koh Samuilla Thaimaassa. Siellä olisi frisbeekisat helmikuun tiosella viikolla. Mutta kun TET = Kiinalainen Uusi Vuosi sattuu samaan aikaan, 5 helmikuuta, haluamme olla mukana juhlassa.

Nyt kun kirjoitan tätä juttua, meillä on jo joulukuusi koristeltuna jalassaan. Tavan mukaan se on karsittu loppiaisen jälkeen, mutta nyt on pakko karsia se ennen lähtöä ja laittaa savuna ilmaan takan piipusta. Siis miksi jättää nauttimatta joulusta koko rahalla! Ja joulusta nautimme koko perheen voimin! Meitä on koolla kaikkiaan 11 jäsentä jouluaaton syömingeissä! Siis koko perhe. Nuorimmalle jäsenelle Eliakselle se on ensimmäinen joulu ja Pihlallekin 4s. Ja jouluhan on lasten ja lapsenmielisten juhla!

Lähtöön on vielä 19 päivää. Onneksi ei ole tarvinnut liimailla asperiinia otsaan lähtökuumeilun takia. On sen verran jo noita lähtöjä takana. Tosin muutamia television sarjoja on laitettu tallennukseen, jotta voimme sitten kevätauringon sarastuksessa katsella kesken jääneet pätkät. Jos jotakin ei jää ikävä niin nämä loskakelit.

Vietnamiin kolmeksi kuukaudeksi

Vietnamiin kolmeksi kuukaudeksi

Moikka kamut!

Vuosi takaperin meidän PITI LÄHTEÄ taasen Vietnamiin, mutta sika söi eväät. Tarjan solisluussa epäiltiin olevan syöpå ja minun polveni oli tosi kipeä kierukan irtoamisen takia. Eipä sitä ole mitään järkeä lähteä sairaana reissuun. Mutta taas mennään.

Varasin lentoliput elokuun alussa. Pitkän harkinnan jälkeen yhtiöksi tuli Qatar Airways. Perusteluna riittänee sopiva hinta, yhden koneenvaihdon ja mukavien lentoaikojen kombinaatio. Koska nuorin perheemme jäsen Elias on tarkassa kontrollissa sydämensä vuoksi, lisäsin peruutusturvan lippuvaraukseen. Ja tietenkin tein istuin- ja ruokavaraukset samantein. Siis taas laktoositonta lentoruokaa… siinä toivossa, että erikoisruokatilaukset tarjotaan ensin ja pääsemme nukkumaan ajoissa. Lähtö Helsinki- Vantaalta on siis 30.12. ja perillä Saigonissa olemme Uuden Vuoden aattona klo 13.35.

Viisumit hoidin samantien kuntoon E-visana. Helppoa ja nopeaa. Tosin pohdin Multivisaa, jolla saisi poistua maasta ja palata maahan. Ajatuksena oli, josko kävisimme Koh Samuilla Thaimaassa. Siellä olisi frisbeekisat helmikuun tiosella viikolla. Mutta kun TET = Kiinalainen Uusi Vuosi sattuu samaan aikaan, 5 helmikuuta, haluamme olla mukana juhlassa.

Nyt kun kirjoitan tätä juttua, meillä on jo joulukuusi koristeltuna jalassaan. Tavan mukaan se on karsittu loppiaisen jälkeen, mutta nyt on pakko karsia se ennen lähtöä ja laittaa savuna ilmaan takan piipusta. Siis miksi jättää nauttimatta joulusta koko rahalla! Ja joulusta nautimme koko perheen voimin! Meitä on koolla kaikkiaan 11 jäsentä jouluaaton syömingeissä! Siis koko perhe. Nuorimmalle jäsenelle Eliakselle se on ensimmäinen joulu ja Pihlallekin 4s. Ja jouluhan on lasten ja lapsenmielisten juhla!

Lähtöön on vielä 19 päivää. Onneksi ei ole tarvinnut liimailla asperiinia otsaan lähtökuumeilun takia. On sen verran jo noita lähtöjä takana. Tosin muutamia television sarjoja on laitettu tallennukseen, jotta voimme sitten kevätauringon sarastuksessa katsella kesken jääneet pätkät. Jos jotakin ei jää ikävä niin nämä loskakelit.

+35 -16. Takaisin talveen

Moi!

Voiko tätä enää apeammin aloittaa?

Siis kotiinpaluu…

Tein lähtöselvityksen valmiiksi lähtöä edeltävänä päivänä. Koska mukanani ei ollut tulostinta, kävin läheisessä matkatoimistossa tulostamassa bording passit valmiiksi. Selvisi, että koneen lähtöaikaa oli aikaistettu puolella tunnilla. Pakkasimme lähtöpäivän aamuna reppumme valmiiksi. Koska mukaan tuli myös ruumaan menevä frisbeekori, laitoimme suojapussiin kaiken likapyykin, Juice Leskisen Risaisen Elämän, englanninkielisen Papillonin ja kaikki frisbeekiekot. Repuissa olisi ollut tilaa tuliaisillekin. Vaikka olihan sinne toki laitettu pieniä mekkoja, vietnamilainen kansanpuku Pikku Pihlalle, muutama paita pojille, miniöille korvakorua ja sensellaista. Ja tietenkin Vung Taun ihanilta hiekkarannoilta kerätytyt simpulan ja kotilon kuoret. Ja koska olimme maailman toiseksi suurimmassa kahvintuottajamaassa, toki puoli kiloa aromikasta kahvia ja aito teräksinen kahvisuodatin.

Phan Gnu Laon bussiasemalla nousimme Shutte Bussiin numero 109. Liput maksoivat kahdelta hengeltä 40000 Dongia. Siis 1,6€! Bussireitti kulki mukavasti samoilla seuduilla, jossa olimme kävelleet aikaisemmin. Matkaan meni aikaa n. 35 minuuttia. Lentoasemalla löysimme helposti Qatar Airways’n tiskin. Pienen odottelun jälkeen saimme ruumaan menevän frisbeekorin käsistämme pois. Virkailija ihmetteli tavaroidemme vähyyttä. Kerroin, että parin kuukauden reissua varten emme tarvitse koko vaatekaappia mukaamme. Naureskeltiin yhdessä.

Passintarkastus ja turvatarkastukset läpäisimme todella nopeasti. Sitten vaan portille odottamaan koneen lähtöä.

Lento Dohaan sujui mukavasti. Ruokailu ja kaikki matkustamohenkilökunnan palvelut olivat erittäin ystävällistä. Jopa se, että olimme varanneet lähtöselvityksessä erikoisruokavalioruuat, ei aiheuttanneet ongelmia. Lentoemännän viehkeä kysymys: Eero, sinun annoksesi on vähälaktoosinen? Eikö niin? Kyllä. Ja mitähän saisi olla juomaksi? Niin henkilökohtaista palvelua, että! Eikä se ruokakaan ollut huonoimmasta päästä! Maukasta kalaa erittäin hyvässä kastikkeessa, perunaa, vihannesannos kastikkeineen, sämpylä voineen, jälkiruoaksi tuoretta mangoa, ananasta ja papaijaa. Lisäksi kuivattuja hedelmiä ja teetä. Enempää ei vatsa olisi vetänytkään. Lennon aikana tarjottiin tasaisin väliajoin mehua tai vettä.

Lähestyminen Dohaan oli yöaikaan hieno kokemus. Ilmasta näki, että arabeilla on energiaa valaista rannikkoalueiden asutuskeskukset ja tiet.

Dohan terminaali on todella selkeä. Opastetaulut isoja ja niitä on riittävästi. Meillä oli vajaa kaksi tuntia aikaa siirtyä Helsingin lennolle. Ei mitään kiirettä eikä hoppua. Toki saimme kävellä melkoisen matkan lähtöportille, mutta siinä se aikakin kului ihan itsestään. Ja nukkumalla kului aika Helsinkiä lähestyttäessä. Olimme aamulla seitemän jälkeen Helsinki-Vantaalla. Pienen odottelun jälkeen saimme frisbeekorin hihnalta. Passintarkastus oli uusi kokemus. Asetat passisi lukulaitteeseen ja portti aukeaa, katsot kameraan ja hups, seuraava portti aukeaa ja se oli siinä. Viereisellä kaistalla kiinalaisryhmä katseli aika kiinnostuneina, kun tulimme tarkastuksesta läpi. Jo ennen koneen laskeutumista kapteeni ilmoitti lämpötilän olevan -16 astetta. Hyrr hyrr. Päällä oli kokolailla kesävaatteet, lentosukat ja sandaalit. Ei oikein houkuttanut kotiin paluu! Mutta ei auttanut muuta kuin sopeutua tilanteeseen. Bussi Hämeenlinnaan lähti puolen tunnin päästä. Onneksi bussi oli lämmin! Mutta kun ikkunasta katsoi ohi kiitäviä lumisia maisemia, tuli kyllä vahva tunne, että takaisin LÄMPÖÖN! JA HETI!

Hämeenlinnaan saavuttiin aikataulun mukaisesti. Yllätys odotti, kun yhtään taksia ei ollut parkissa linja-autoasemalla. Siinä pakkasessa odoteltiin viitisen minuuttia. Siinä ajassa kerkisi taas todeta, että takaisin LÄMPÖÖN! Lopulta olimme kotona. Reput ja frisbeekori terassille pakkaseen, puuta takkaan ja tulta perään. Villapaita päälle ja pitkät kalsarit jalkaan. Ilmankosteus oli sisällä 20%. Ja sen huomasi! Nenän limakalvot alkoivat ilmoitella kuivasta ilmanalasta. Ja sitten aivastutti. Ja toisen kerran ja kolmannenkin. Ja koska jääkaapissa oli pelkkä valo, ei auttanut muu kuin lähteä kävellen kauppaan hakemaan tarpeellisia ruokatavaroita. Ulkona oli helpompi hengittää, vaikka pakkasta oli 16 astetta. Sopeutuminen uuteen lämpöön oli alkanut.

Liekö lämpötilaero aiheuttanut sen, että kävellessä hikoili todella rajusti. Paita oli aivan märkä jo pienen kävelylenkin jälkeen. Siis jonkinlainen stressitila. Ongelma oli, että osasi pukeutua oikein. Vähitellen oireet kuitenkin alkoivat helpottaa. Mutta puolitoista viikkoa se vei. Nuha ja yskiminen toki jatkuu edelleen.

Mutta summa summarum: 62 päivää ja yötä Vietnamin lämmössä oli hieno kokemus!