Lentoon

Jos kaikki menisi niinkuin Strömsöössä, kaikki olisi hyvin!

Velipoika lupautui viemään meidät Hämeenlinnan Goodmannin linkkupysäkille ja se onnistui! Bussikuski tosin huomautti heti bussiin noustessa, että se ei pysähdy välttämättä kuin käden heilautuksella ja olemalla bussipysäkillä ajoissa. Niin on kuulemma ollut aikojen alusta asti. Aattelin mielessäni, että mikäpä hän on neuvomaan bussikuskin tytärtä, ehkäpä se tieto on imetty jo isän työn kautta. Mutta kuitenkin pääsimme Paunulaiseen.

Saavuimme Helsinki-Vantaalle pari tuntia ennen koneemme lähtöä. Siis riittävän aikaisin. Suunnistus Qatar Airways’n lähtötiskille ja frisbeekori ruumaan. Virkailijan pieni epäilys matkamme kestosta vaati sen, että piti esittää Vietnamin visan hakupaperit. Ja kunnossahan ne. Sitten turvatarkastukseen ja vyön irroitukseen. Tarjalta löytyi epämääräinen rasvapurkki tai pari ja eikun reppu nurin! Pieniä olivat naamarasvapurkit! Takaisin reppuun ja hyvän matkan toivotukset perään!

Kun aikaa oli, pienet bisset nestehukan torjunta mielessä. Olivat muuten saman hintaiset kuin edellisellä reissulla rutikuivassa Dohassa; 19€. Melkein rupesi suuta kuivaamaan! Mutta ohrapirtelöt mahalaukkuun ja kohti lähtöporttia.

Jos jotakin pitää ylistää Helsinki-Vantaalla, niin passintarkastusta ja turvatarkastusta. Ovat siinä kyllä hyviä. Sen sujuvammaksi sitä on vaikea turvallisesti tehdä.

Ja sitten se Strömsöö: lähtö myöhästyi heti kättelyssä tunnilla. Pari porukkaa, joiden sisälukutaitoa epäilen heidän erilaisen kirjoitusmuodon vuoksi, saivat sen aikaan. JOS REISUUN LÄHDETÄÄN niin pitäisi sen verran osata vierasta kirjoitustyyliä, että tietää, minne on menossa. Mutta jos risuaita tai oikealta vasemmalle luettava koukerokirjoitus ovat vaan hallinnassa, niin pitäisi rohjeta pyytää apua noiden meille niin tuttujen sanojen kirjoitusmuodon ymmärtämiseen. No mutta kuitenkin pääsimme ilmaan.

Suunta siis Qatarin Doha. Ennakkoon kapteeni ilmoitti lentoajan ja saapumisen Dohaan. Laskeskelin mielesäni, että ei aivan Arto Bryggare tarvitse olla, että keritään jatkolennolle Saigoniin, siis Ho Chi Minch cityyn. Ja kyllä hyvin kerittiinkin. Lahöportit olivat auki ja jonossa pakattiin ihmisiä B 777 tyhjille penkeille. Viimeisten joukossa asetuimme omille paikoillemme ja olimme hyvillämme, kun ei tarvinnut jonotella missään. Siis jos jossakin menettää niin tiosessa kohdassa voittaa.

Kone irtosi Afrikan sarven maaperältä minuutilleen. Saimme toisen aterian heti koneen saavutettua sellaisen korkeuden, jossa keula näytti noin 4-5 asteen korkeudenlisäystä. Ja eikun murut äänekoskea kohti. Olin varannut etukäteen laktoosittomat ruoat molemmille lennoille ja myöskin paluulennoille. Emmekä pettyneet nytkään. Kyllä Helsingissä osataan nämä catering-hommat!

Ja sitten unta palloon! Se tosin keskeytyi syystä, että noin vähän alle kuoluikäinen tyttö oli päättänyt näyttää äidilleen ja isälleen oman mielipiteensä lentomatkailusta. Erittäin matalalla ja möreällä itkulla, joka aikaajoin voimistui infernaaliseksi karjunnaksi, herätti siinä lentokoneen matkustajaosastossa sata muuta matkustajaa. Paikalla kävi lentoemoa ja stuerttia toteamassa tilanteen vakavuuden. Mutta voimattomia olivat! Tuli mieleen omien poikien kasvatusmenetelmät ja niiden aiheuttamat traumat. Jo koneeseen putkea pitkin kävellessä näin, miten aito kiinalainen otti vähän samanlaisen tilanteen haltuun. Poika kiukutteli vanhemmilleen, jonka takia isä otti ohjat käsiinsä ja napautti kevyesti poikaa kantapäille kengän kärjellä. Tilanne oli heti hallinnassa eikä vanhempien tarvinnut pälyillä epätoivosesti kanssamatkustajien reaktioita. Siis lapsenkasvatuksestahan tässä oli kysymys.Tai oikeammin kasvatuksettomuudesta oman tulkintani mukaan.Empä olisi halunnut olla sen lapsen isän kengissä tai housuissa.

Muuten B 777 on hieno kone. Melko hiljainen ja vetää paljon porukkaa. Se surullisen kuuluisa hiilijalanjälki on siedettävä verrattuna vaikka yhteen valtamerialukseen, jonka vastaava jalanjälki vastaa puolen miljoonan henkilöauton jalanjälkeen. Ja se paljon puhuttu istuinmukavuuskin on siedettävällä korkealla tasolla. Siis Qatar Aieways’llä. Mutta kyllähän matkanteko ilman unta syö rotan lailla.

Perille saavuttiin hieman etuajassa. Sitten ei muutakuin Immigreissoniin viisumeita hakemaa. Olin hoitanut E-Visat hyvissä ajoin, joten asian piti olla simppeli. Vaan eip ollutkaan. Tarjan passin numero oli väärä yhden numeron osalta! No voi v….u. Väsyneenä kävi tunneryöppy välillä korkealla laantuen hitaasti normaaliksi. Mutta kyllä rahalla kaikesta selviää: maksa 25€ ja asia kunnossa viidessä minuutissa. Jabadabaduu! Ja kun visat olivat kunnossa, rajaviranomaisen passintarkastukseen ja läpi melko nopeasti. Sitten laukkuhihnalle odottamaan frisbeekoria. Vaan eipä taaskaan Strömpsöön  tapaan. Se olikin jäänyt Dohaan ja palautuisi seuraavana päivänä. No eipä sille olisi ollut tarvettakaan ensimmäisinä päivinä koska on mukava totutella lämpimään ilmanalaan muutama päivä. Mutta kun kerran näin oli käynyt meistä riippumattomista syistä, lentoyhtiö halusi hyvittää tapahtuman 50€ summalla. Lisäksi lähetys saapuisi hotellillemme taksikuljetuksella viipymättä. No tuolla summalla elämme melkein viikon. Kun kaikki pumaskat oli saatu kuntoon, siirtyminen taksien harmiksi bussiin numero 152, joka veisi meidät lähelle reppureissaajien paratiisia District 1:lle. Pieni kävely Baka-gesthouseen ja paikalla oli jälleennäkemisen suuri riemi. Isäntäväki oikein hyppäsi kaulaamme ja toivotti näin sydämellisesti tervetulleiksi. Meitä odotti tuttu huone 201. Koko talo oli saanut uuden maalikerroksen niin sisältä kuin ulkoakin. Patjat ja lakanatkin olivat vaihtuneet. Mikäpä oli asettua taloksi!

Koska oli uuden vuoden aatto, läksimme katsomaan, oliko kahden vuoden takainen näkymä entisellään. Piti todeta, että muutama entuudestaan hyviksi ruokapaikoiksi todetut paikat olivat muuttuneet. No sillä tavalla se kehitys menee eteenpäin. Samalla tapasimme paljon tuttuja! Ja kaulailusta ei meinannut tulla loppua! Oli ihana tunne huomata, että ystävät ovat edelleen ystäviä. Joidenkin puolisot olivat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, samoin baarien koirat. Mutta elämä on. Tapasimme muutaman tunnin aikana vanhoja turistituttujakin. Jälleennäkeminen on aina riemastuttava kokemus! Ja saimme myös uusia tuttuja: kolmen opiskelijapojan porukka olivat kiertäneet mopoilla maata pohjoisesta etelään monta kokemusta rikkaampana. Olivat muuten medisiinareita Tampereelta.

Vuoden vaihtuminen sujui rauhallisesti. Tänä vuonna oli luovuttu massiivisesta ilotulituksesta mutta muuten meno oli varsin riehakasta.

Uuden vuoden vaihtumisen jälkeen puhtaat lakanat kutsuivat houkuttelevasti eikä unta tarvinnut juurikaan houkutella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *