Helsinki – Doha – Ho chi Minch City

Ja lähtöpäivä lähestyy!

Nuorimmainen velloksista oli reissussa Afrikassa nuorikkonsa kanssa ja olivat palaamassa kotimaahan samoilla huudeilla kuin meidän lähtö on Vietnamiin. Koska auton säilytys Vantaan lentoaseman parkkihalleissa on aika arvokasta kolme viikkoa, vein heidät kentälle ja lupasin vielä hakeakin. Mutta suunnitelmat ovat ilmeisesti sitä varten tehtyjä, että ne muuttuvat! Heidän paluulentonsa viivästyi vuorokaudella. Siispä varaus hotelihuoneeseen Rantasipi Airportiin.

Pakkasimme vähäiset tavaramme päivän mittaan reppuihin. Painoa kertyi molempien reppuihin n. 7 kg. Mukaanlähtevät frisbeekiekot ja korin pakkasin jo aiemmin matkan rasituksia ajatellen. 60 kiekkoa yhteen pitkään pahvilaatikkoon ja korille farkkukankaasta pussi. Nimilaput molempiin ja sitten menoksi kohti Rantasipiä.

Auton avaimet sujautimme yhdessä tiskin takana olleen virkailijan kanssa isoon kirjekuoteen. Päälle teksti: Haetaan seuraavana päivänä n. klo 18 jälkeen. Lisäksi maksoin parkkimaksun, ettei tuulilasissa olisi terveiset kaupungin pysäköinninvalvojalta.

Josko sitä tulevaa pari kuukautista aikaa vähän juhlistaisi? Vanhin poikani oli edellisen viikonlopun laivaristeilyllä perheensä kanssa. Ja kuin tarjottimelle: he toivat kuplajuomaa tullessaan ja merkkasivat yhden meidän lähdölle! Näinkö hyvin ovat opit menneet perille?

Rantasipin hiljaisuudessa vaimoni korkkasi kuohupullon menettämättä tippaakaan hukkaan. Siinä illan kähmässä nautiskelimme lasilliset. Vaimoni suosikkisarja sattui tulemaan telkkarista samaan aikaa, jota hän seurasi silmä tarkkana, ettei vaan reissun aikana jää jotakin unholaan. Itse kelasin Edvin Suuren Tuntemattoman läppärille näkymään. Suurta draamaa joka tuutista!

Hyvin nukutun yön jälkeen aamupalalle buffettiin. Paikalle vetäytyi myös eriaikoihin lähteviä matkustajia kuin myös japanilaisia lentokoneammattilaisia. Koetin vaivihkaa seurata, mitä Japanin inehmot suuhunsa laittavat ennen pitkää kotimatkaa. No samaa mitä itsekin! Paitsi kaurapuuroa voisilmällä. Hedelmät ja myslit kyllä upposivat. Ja saman verran aikaa heiltäkin meni lautasen tyhjentämiseen.

Lentokenttäbussilla terminaaliin. Pakkasta parahimmillaan vajaa kymmenen astetta. Jalassa lentosukat ja sandaalit. Farkut ja villapusero pitkähihaisen sapattipaidan päällä ilman päällysvaatteita. Joo.!! Olin tehnyt lähtöselvityksen Qatar Airway’n sivuille jo 46 tuntia ennen lähtöä netissä. Ainoastaan kiekkolaatikko ja kori täytyisi selvittää tiskillä. Sekin onnistui nopeasti. Jos olimme lukeneet ystäviemme viesteistä tarinoita pelikaanin lentämisestä turbiiniin, matkan myöhästymisistä erinäisistä syistä, niin siinä saimme konkreettisesti tuta vihaisilta Phuketin matkaajilta. Se epätietoisuus ja huhujen aiheuttama epävarmuus oli korvin kuultavissa edellisenä iltana hotellilla, aamulla lähtöselvityksessä ja turvatarkastuksessa. Se informointi, se informointi!

Mutta joka tapauksessa matkamme alkoi aikataulun mukaisesti ja kellon tarkasti. Kun lentokorkeutta oli riittävästi, alkoi sapuskan jakelu. Olin jo matkaa tilatessa valinnut sopivasti rajoitetut eväät jaettavaksi. Emmekä pettyneet tälläkään kerralla. Kyllä cateringissa Vantaalla osataan!

Reilu kuusituntinen istumaurakka päätyi siis Dohan kentälle. Meillä oli riittävästi aikaa jatkolennolle, joten päätimme käyttää senkin ajan hyödyksemme. Kävelimme hiljakseen tavarakärryjä työntäen asemarakennuksen päästä päähän. Ja sitähän käytävää riitti. Varovasti arvioiden ainakin 1,5 kilometrin verran. Kun lähtöaika Saigoniin läheni, saimme kokea eräänlaisen arvoituksellisen kokemuksen. Passin-  ja lentolipun tarkastuksen jälkeen  koneeseen menimme lentolippuun merkityn ryhmän mukaan. Sitä sekoitti hieman se, että samalta portilta läksivät myös Phon Penh’iin lähtevät matkustajat. Meidät siis ohjattiin koneeseen tulevan määränpään mukaan. Ja heti lähdön jälkeen lentoemo kyseli määränpäätä. Jos vastasit Saigon, sait keltaisen kaksipuoleisen kyselylapun. Siinä oltiin kiinnostuneita Afrikkaan suuntautuneista matkoista viimeisen vuoden aikana. No eipä ole tullut ebola-alueilla paljon vierailtua.

Ja kun ollaan Qatarissa ja lentoyhtiön kotikentällä, lähtö tapahtui aikataulun mukaan. Siinä selvisi ryhmiin jako! Meidät ohjattiin Airbus 330’iin istumaan ryhmissä, mikä nopeutti lastausta.

Nousun jälkeen Tarja huomasi yhden naismatkustajan tuskissaan. Hetken epäröinnin jälkeen rohkenin kysyä häneltä, mistä on kysymys. Hän valitti kovaa toispuoleista selkäkipua. Hänen englantinsa ei riittänyt juurikaan elekieltä enempään. Hänen miehensä oli jo etsimässä apua koneen takaosasta lentohenkilökunnalta. Menin sinne. Mies kertoi kivun alkaneen kuin salama taivaalta. Mitään samanlaista ei ollut sattunut koskaan aiemmin. Stuertti otti samalla tietoja ylös. Palasin rouvan luo. Nopea anamneesi ja arvio: virtsatiekivi. Stuertti aikoi ottaa yhteyttä lennonjohdon kautta lääkäriin. HYVÄ! Mutta siihen se hyvä loppuikin. Ei lääkitystä. Tilan seurantaa.  Työssä opitun mukaan laittaisin tipan ja nesteyttäisin häntä reilusti. Sekin olisi edes jotakin hoitoa. Mutta kun heillä ei ollut koneessa välineitä eikä nesteitä! Rouva takoi tuskissaan tuolin käsinojaa, oksensi välillä kivusta. Aina kun hän kivulta pystyi, kehotin juomaan, edes suullisen. Koska kyseessä ei ollut kuoleman vakava kohtaus, kone liiti n. 890 km tuntinopeudella Omanin lahden päällä kohti Intiaa. Siinä meni mukavasti kolme tuntia. Sitten kivut helpottivat! Arvasin kyllä odotella seuraavaa kipukohtausta. Ja niinhän se tulikin puolen tunnin päästä. Stuertti oli jälleen yhteydessä lääkäriin. Hän kysyi minulta lisenssinumeroa? Kerroin työhistoriastani mutta eihän minulla ollut mitään numeroa mukanani. Tosin ennen matkalle lähtöä olin uusinut sairaanhoitajan ammattipätevyyttä EU maissa osoittavan kortin. Hän kysyi, voinko antaa lääkeinjektion. Kerroin, että voin, jos saan lääkäriltä määräyksen. En siis stuertilta! Kohta kuulutettiin matkustajille, löytyykö lääkäriä tai lisenssin omaavaa hoitajaa. Lääkäri löytyi. Hetken aikaa potilasta jututettuaan hänkään ei suostunut antamaan lääkettä. Kehotti vaan juomaan runsaasti. Noin vajaan tunnin kuluttua rouvan naama näytti helpottuneelta. Hän näytti minulle peukkua. Aviomies kertoi että he olivat menossa Ho Chi Minch Cityyn hakemaan heille myönnettyä pientä adoptiotyttöä. Heillä oli mukana Kambodsassa syntynyt ja heille adoptoitu Mitsusa-poika, joka oli noin 6 vuotias.

Vähän ennen koneen laskeutumista Saigoniin, tuli meitä todella hyvin palvellut nuori lentoemäntä juttelemaan. Hänellä oli kaksi paperia, joihin pyydettiin kirjoittamaan meidän molempien yhteystiedot. Sen tehtyäni hän palasi luoksemme ja kertoi, että saamme sellaiset kortit, joilla aukeaa Qatar Airwaysin louget, passintarkastukset ja muut muodollisuudet Dohan kentällä omaa reittiä käyden jonottamatta, mahdollisuudet käyttää lentoyhtiön erikoispalveluja ja shoppeja alennuksin. Otin mielelläni vastaan tarjoukset.

Ennen koneesta lähtöä italialaisperhe kiitteli kädestä pitäen. Toivotimme heille onnea adoptioseremoniaan.

Sitten lentokentän Viisumitoimistoon. Ojensimme passimme ja esitäytetyt tietomme virkailijalle. Kesti korkeintaan 10 minuuttia ja sitten olimme 50€ köyhempiä. Siis huippunopeasti. Sitten kohti tullia. Sitten tullijonoon, joka oli varattu e-visan hakeneille. Ei ollut jonoja!. Samantein hakemaan kiekkolaatikkoa ja koria matkalaukkuhihnalta. Tulivat ensimmäisten tavaroiden joukossa nätisti vierekkäin. Kohti ulko-ovea. Pitkällä käytävällä oli terveystarkastajien piste. Suusuojuksin varautuneet virkailijat tarkastivat lentokoneessa täyttämäni keltaiset kaavakkeet ja löivät leiman paperiin. Vielä tavaroiden läpivalaisu ja sitten ulos lähes 30 asteiseen kosteaan ulkoilmaa. Kioskista ensimmäiset vesipullot ja kohti bussia nro 152. Se veisi meidät lähelle hotelliamme District 1:stä. Pienen kävelymatkan päässä oli tuleva kotimme viikon ajaksi. Saimme erittäin lämpimän vastaanoton isäntäpariskunnalta. He ovat tuttuja jo kolmen aikaisemman reissun tiimoilta. Ja eikun taloksi. Meille oli varattu huone, jossa ei ollut parveketta. Mutta huomenna saisimme tutun huoneen.

Käväisimme katsomassa tuttuja kulmia. Tavattiin monta tuttua, vaikka edellisestä käynnistä oli kulunut pari vuotta. Muutamia liikkeitä oli katukuvasta hävinnyt ja uusia tullut tilalle. Mutta siitä se 62 päivää Vietnamissa lähti käyntiin.