Hoi An

Moikka kamut. Menin lupaamaan seuraavan postauksen Hanoista. Mutta eipä ole tullut…

Da Nang.  Samassa hotellissa oli myös suomalaismies, joka oli kyllästynyt Thaimaan matkailuun. Hän oli asunut tammikuun alusta lähtien samassa paikassa ja oli kovasti tykästynyt Da Nang’iin. Tapasimme hänet päivittäin ja saimme jutella suomeksi! Ja tarinaahan riitti! Ensi kesänä tapaamme jälleen, mutta frisbeen merkeissä Lahden Mukkulassa.

Kuusi päivää Da Nang’ssa ja siirtyminen Hoi An’iin. Hoi An’ssa asuva suomalainen ystävämme järjesti meille edullisen taksin, joka tuli hakemaan meidät. Edellisenä iltana kävin jättämässä viestin tapaamiemme suomalaispariskunnan hotellille, josko he olisivat halukkaita lähtemään samalla taksilla. Ja onnisuhan se, vaikka en tiennyt heidän nimiäkään. He olivat turkulaisia mukavia uusia tuttavuuksia.

Majapaikka löyti Hoi An’ssa helposti. Jouni oli pedannut valmiiksi jutun. Kiitos siitä vielä hänelle. Homestay River sijaitsee Cam Nam-saarella, jossa käy koko ajan mukava tuuli. Saimme maksutta käyttöömme polkupyörät, joilla siirtyminen paikasta toiseen oli helppoa ja nopeaa. Lämpötilat päivisin olivat tasaisesti kolmenkymmenen asteen kahta puolen.

Jouni on musiikkimiehiä ja siten pääsimme nopeasti mukaan paikallisbändien juttuihin. He soittivat eri kokoonpanoilla lähes joka ilta paikallisbaareissa. Eräänä iltana paikalle ilmestyi jenkkityttö Brooke Palmer ukuleleineen. Ja parhaat soittajat stagelle! Oli todella mukava kuunnella korkeatasoista, akateemisesti koulutettua solistia, joka esitti omia kappaleitaan parin tunnin ajan! Upeeta.

Yksi bändin jäsenistä, Bon Bon, joka on kotoisin Filippiineiltä, täytti vuosia. Hän kutsui myös Jounin juhliinsa, jossa musisoitaisiin, syötäisiin ja pidettäis hauskaa. Jounin pyynnöstä läksimme mukaan. Veimme lahjaksi keissin olutta, arvatenkin juhlan juonteen. Kokonainen possu oli vartaassa, ruokaa pöydät notkuen. Jannut soittivat välillä ja juttu kulki. Kokemus sinänsä!

Hoi An on yksi Vietnamin kauneimpia kaupunkeja! Ja siellä on helppo pyöräillä. Yhtenä päivänä ajoimme sellaisen kahdenkymmenen kilometrin lenkin. Välillä istahdimme juomaan paikalliseen baariin, koska vesi lämpiää pullossa eikä oikein maistu.

Edellisellä reissulla tapasimme nuoren suomalaispariskunnan, ja taas tapasimme heidät sekä Villen. Siis Hoi An’ssa! Suomessa emme ole koskaan tavanneet! Ja taas oli hauskaa!

Kymmenen päivää Hoi An’ssa meni tosi nopeasti.

Sitten lentoliput Da Nangista Hanoihin. 25€/lippu! Ei juurikaan köyhytä. Lentoaika 1 t 20 min. Hanoin kenttä on noin 25 kilometrin päässä hanoista. Linja-autolippu masoi 35.000VnD/ henkilö. Jäimme sattumalta pois bussista vanhan kaupungin kohdalla. Sitten etsimään taas hotellia. Koska olimme turistialueen sydämessä, yleensä hotellit olivat täynnä iltapäivällä kolmen aikaan. Usean kyselyn jälkeen löytyi! Hotellin manageri esitteli meille huonetta, jonka sanoi olevan meluisa johtuen vilkkaan kadun liikenteestä. Ihan siisti, varsin tilavakin. Hinnaksi sanoi18 taalaa. Kerroin hänelle meidän molempien kuulleen hinnaksi 18 taalaa. Näytti siltä, että joudumme olemaan sen yhden yön pakolla siinä huoneessa. Vaimonikin alkoi oikein ärhennellä ja sepä tepsikin! Saatiin passit takaisin. Jouduin maksamaan 5 taalaa siivousmaksua, vaikka huone oli aivan samassa kunnossa kuin olimme sen vastaanottaneet. Meni hieman maku koko Hanoista!

Pienen etsinnän jälkeen saimme huoneen, jossa olisi yöpynyt vaikka 5 henkeä. Ja parveke. Hintaan sisältyi buffee-aamupalakin. Toki hinta oli 700.000VnD = 27€.

Sää Hanoissa oli melko tukalan oloinen: lämmintä 29 – 30 astetta ja kosteutta rajusti. Paita oli märkä kun vaan sisältä astui kadulle. Ja kadulla oli aivan mieletön meteli! Kaikki halusivat tulla huomatuksi äänitorven jatkuvalla soitolla. Kadut olivat kapeita ja autoja sekä moottoripyöriä jatkuvaksi nauhaksi asti.

Tarja alkoi tuntea vilunväristyksiä vaikka lämmintä oli 30 astetta. Olin pakannut reppuuni myös kuumemittarin. Ja lämpöähän oli sekä ilmassa että Tarjassa! Se tiesi muutaman päivän pakollista sängyssä oloa. Tosin voimatkin olivat kateissa. Kolmantena päivänä alkoi lämpö laskea ja pääsimme yhdessä syömään tosi eksoottiseen ravintolaan. Ravintolan valaistus oli toteutettu kiinalaisvarjostimilla ja niitä oli paljon. Siitä tuli meidän ruokapaikkamme.

Oikeastaan kaksi päivää Hanoita olisi kyllä riittänyt! Se melu ja hälinä on tosi väsyttävää. Sekä painostava sää.

Kuusi yötä riitti. Lentoliput Saigoniin hintaan 74€ yhteensä. Kone piti olla Airbus 321 mutta se oli muuttunut Airbus 350:seksi. Olipa tasaista kyytiä! Ja hiljaista. Lento kesti 2 t 5 min. Saimme maukkaat lentoeväätkin.

Takaisin tuttuun gasthouse Bakaan.

Saigon on tyhjentynyt selvästi turisteista vajaan kuukauden poissaolomme aikana. Austraalialaiset, korealaiset ja kiinalaiset ovat olleet suurimmat ryhmät. Samoin eurooppalaisten määrä on vähentynyt.

Aikomuksenamme oli, että siirtyisimme vielä Vung Tau’hun. Mutta toisin kävi! Löysin lähistöltä kadunpätkän, jossa tuotetaan kaikkea leimasimista erilaisiin palkintotuotteisiin. Discaajien hallituksen kanssa kävimme whatsupin välityksellä neuvonpidon, jossa sain valtuudet hommata Discaajien frisbeekisoihin palkinnot. Lasista valmistettu pyöreä lätkä, joka liimattu lasijalustaan. Lätkään Discaajien logo. Yhteensä 45 kpl. Toimitusaika viikko. Sen vuoksi jäimme Saigoniin.

Nyt vielä kymmenen päivää ja sitten on pakko nousta jälleen lentokoneeseen ja kohti Dohaa ja Helsinkiä!

Toivottavasti kevät on silloin edennyt Suomessa ja Hämeenlinnassa kun saavumme kotiin!

 

Jälleennäkemisen suuressa riemussa kamut!

 

Eero ja Tarja

 

Vietnamin lämpöön

Moikka kamut!

Tulimme lentokentältä kotikulmille District 1  bussilla nro 152. Kävelimme muutama sata metriä majapaikkaamme Bakaan. Meidät otettiin todella avosylin vastaan! Hyvä ettei olkapäät olleet mustelmilla!

Tulimme siis Saigoniin uuden vuoden aattona. Eipä sitä juurikaan täällä juhlittu. Tuttavallisestu heitettiin “Chuc mong noc noi! Kadulla oli kyllä paljon kansaa. Kaikki ruokapaikat olivat täynnä hyväntuulisia paikalisia ja seassa melko paljon kaiken värisiä ulkomaalaisia. Ja meteliä tietenkin, niin että tärykalvot paukkaa. Mutta meno on oikein rentoa ja rauhallista! Raketit täällä on säästetty seuraaviin bileisiin. TET eli kiinalainen uusi vuosi on 5.2. Silloin sitten paukkuu ja rätisee…

Kahdessa vuodessa on Bui Vien’in katukuva muuttunut melko paljon. Ravintola, jossa olimme tottuneet nauttimaan tonnikalapihveistä perunamuusin kera, oli muuttunut sportbaariksi! Meidän harmiksi. Mutta niin oli muuttunut moni muukin paikka. Yksi ei ollut muuttunut: tofua myyvät naiset Do Quang Dau’n ja Bui Vien’n kulmassa! Oikeastaan kotikatumme Do Quang Dau ei ollut muuttunut kovinkaan paljon.

Meidät otettiin siellä oikein hyvin vastaan. Kadunlakasijatkin tunnistivat meidät viimekäynniltä. Ja tapasimme myös vanhoja turistituttujakin. Jälleennäkemisen riemu on rajaton.

Eka yö oli vähän hankala nukkua johtuen viiden tunnin aikaerosta ja melkoisesta lämpätilasta. Emme halunneet käyttää ilmastointilaitetta emmekä flektiä.

Mutta kuin olisi kotiin tullut!

Päätimme nauttia uuden vuoden aterian vasta seuraavana päivänä, siis 1.1 2019. Emme juhlistaneet sitä lobstereilla vaan ihan tavallisella Chicken Curry:llä. Mutta oli niin hyvää…

 

Eka viikko on mennyt tietty lämpöön totutellessa. Vettä on joutunut juomaan kohtuullisen runsaasti. Ja kun joo vettä, tarttee jokaiseen aamupalaan lisätä reilu annos suolaa. Sillä tavalla ehkäistään raajojen turvotukset! Suolatasapaino on siinä määrin hankala ymmärtää, että kun jalat alkaa turvota ja kenkien hihnoja on pakko löysätä, niin silloin pitäisi juoda runsaasti. se tuntuu vähän hassulta, että kun turvottaa, niin pitää juoda enemmän!

Olen käynyt tässä Pham Gnu Laon puistossa kokeilemassa kädentarkkuutta miltei joka aamu. Aamulla on vähän viileämpää. Ja kyllä frisbee kiinnostaa paikallisia sekä nuoria että vanhempia. Nuorin heittokaveri on just oppinut kävelemään, mutta esimerkistä ymmärsi, mitä kiekolle pitää tehdä: pistää koriin! Varsinkin naiset 20- 50 vuotiaat ovat olleet halukkaita heittämään kiekkoja koriin. Ja he kyllä oikeasti oppivat heittotekniikan nopeasti! Paikalla on myös käynyt lukuisa joukko miehiä, jotka potkivat rottinkipalloa todella taitavasti. Olen heille kertonut lajista ja muutama heistä on valmis tilaamaan kiekkoja ja korin Amazonesta! Olenkohan onnistunut lajin levittämisessä?

Jos jotain negatiivista: saimme molemmat aivan yhtä aikaa ja yllättäen nuhan. Aika outo nuha: välilä ei tunnu lainkaa ja sitten välillä tirskututtaa yhtenään. Samoja oireita on kyllä paikallisillakin.

Ja sitten paikallisuutisiin: meidän kotibaarin rouva oli ajanut mopokolarin ja loukannut oikeaan kätensä. Se on kipsattu rystysistä olkapäähän. Tietää kuukauden kurjuutta tässä helteessä! Ohjeistin häntä sormien liikuttelussa peukalo-etusormi-keskisormi-nimetön-pikkukilli. Sen verran on vielä hoitajaa veressä.

Kuuntelimme netin välityksellä Veijon ja Paulin viimeisen AKK:n lähetyksen ja nauroimme makeasti!

Olemme tässä viikon aikana tavanneet monia kansallisuuksia: brittejä, irlantilaisia, ausseja, jenkkejä, saksalaisia, jopa kolme poikaa Tampereelta.Heillä oli kerrottavana melkoinen mp-reissu Hanoista etelään. Oli mukava kuulla vaihderikkasta reissusta, joka ei kaikistellen päättynyt onnellisesti. Neljäs mukana ollut poika oli loukannut polvensa ja oli matkalla Suomeen saamaan hoitoa. Ei siis mp-onnettomuusessa.

Ensi viikolla, eli viikolla kolme , matkaamme Vung Tau’n kaupunkiin. Se sijaitsee 120 km itään Saigonista. Olemme olleet siellä aiemminkin ja pidämme sen ilmapiiristä. Guesthousemme yksi vieras on tanskalainen saman ikäinen mies. Hän on kiertänyt Vietnamia jo vuosien ajan. Mutta eipäs ole käynyt Vung Tau’ssa. Hän halusi tietää kaupungista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Kerroin tietämykseni osittain jättäen yllätyksille myös sijansa.

Kirjoittelen jatkoja parin viikon päästä.

Lentoon

Jos kaikki menisi niinkuin Strömsöössä, kaikki olisi hyvin!

Velipoika lupautui viemään meidät Hämeenlinnan Goodmannin linkkupysäkille ja se onnistui! Bussikuski tosin huomautti heti bussiin noustessa, että se ei pysähdy välttämättä kuin käden heilautuksella ja olemalla bussipysäkillä ajoissa. Niin on kuulemma ollut aikojen alusta asti. Aattelin mielessäni, että mikäpä hän on neuvomaan bussikuskin tytärtä, ehkäpä se tieto on imetty jo isän työn kautta. Mutta kuitenkin pääsimme Paunulaiseen.

Saavuimme Helsinki-Vantaalle pari tuntia ennen koneemme lähtöä. Siis riittävän aikaisin. Suunnistus Qatar Airways’n lähtötiskille ja frisbeekori ruumaan. Virkailijan pieni epäilys matkamme kestosta vaati sen, että piti esittää Vietnamin visan hakupaperit. Ja kunnossahan ne. Sitten turvatarkastukseen ja vyön irroitukseen. Tarjalta löytyi epämääräinen rasvapurkki tai pari ja eikun reppu nurin! Pieniä olivat naamarasvapurkit! Takaisin reppuun ja hyvän matkan toivotukset perään!

Kun aikaa oli, pienet bisset nestehukan torjunta mielessä. Olivat muuten saman hintaiset kuin edellisellä reissulla rutikuivassa Dohassa; 19€. Melkein rupesi suuta kuivaamaan! Mutta ohrapirtelöt mahalaukkuun ja kohti lähtöporttia.

Jos jotakin pitää ylistää Helsinki-Vantaalla, niin passintarkastusta ja turvatarkastusta. Ovat siinä kyllä hyviä. Sen sujuvammaksi sitä on vaikea turvallisesti tehdä.

Ja sitten se Strömsöö: lähtö myöhästyi heti kättelyssä tunnilla. Pari porukkaa, joiden sisälukutaitoa epäilen heidän erilaisen kirjoitusmuodon vuoksi, saivat sen aikaan. JOS REISUUN LÄHDETÄÄN niin pitäisi sen verran osata vierasta kirjoitustyyliä, että tietää, minne on menossa. Mutta jos risuaita tai oikealta vasemmalle luettava koukerokirjoitus ovat vaan hallinnassa, niin pitäisi rohjeta pyytää apua noiden meille niin tuttujen sanojen kirjoitusmuodon ymmärtämiseen. No mutta kuitenkin pääsimme ilmaan.

Suunta siis Qatarin Doha. Ennakkoon kapteeni ilmoitti lentoajan ja saapumisen Dohaan. Laskeskelin mielesäni, että ei aivan Arto Bryggare tarvitse olla, että keritään jatkolennolle Saigoniin, siis Ho Chi Minch cityyn. Ja kyllä hyvin kerittiinkin. Lahöportit olivat auki ja jonossa pakattiin ihmisiä B 777 tyhjille penkeille. Viimeisten joukossa asetuimme omille paikoillemme ja olimme hyvillämme, kun ei tarvinnut jonotella missään. Siis jos jossakin menettää niin tiosessa kohdassa voittaa.

Kone irtosi Afrikan sarven maaperältä minuutilleen. Saimme toisen aterian heti koneen saavutettua sellaisen korkeuden, jossa keula näytti noin 4-5 asteen korkeudenlisäystä. Ja eikun murut äänekoskea kohti. Olin varannut etukäteen laktoosittomat ruoat molemmille lennoille ja myöskin paluulennoille. Emmekä pettyneet nytkään. Kyllä Helsingissä osataan nämä catering-hommat!

Ja sitten unta palloon! Se tosin keskeytyi syystä, että noin vähän alle kuoluikäinen tyttö oli päättänyt näyttää äidilleen ja isälleen oman mielipiteensä lentomatkailusta. Erittäin matalalla ja möreällä itkulla, joka aikaajoin voimistui infernaaliseksi karjunnaksi, herätti siinä lentokoneen matkustajaosastossa sata muuta matkustajaa. Paikalla kävi lentoemoa ja stuerttia toteamassa tilanteen vakavuuden. Mutta voimattomia olivat! Tuli mieleen omien poikien kasvatusmenetelmät ja niiden aiheuttamat traumat. Jo koneeseen putkea pitkin kävellessä näin, miten aito kiinalainen otti vähän samanlaisen tilanteen haltuun. Poika kiukutteli vanhemmilleen, jonka takia isä otti ohjat käsiinsä ja napautti kevyesti poikaa kantapäille kengän kärjellä. Tilanne oli heti hallinnassa eikä vanhempien tarvinnut pälyillä epätoivosesti kanssamatkustajien reaktioita. Siis lapsenkasvatuksestahan tässä oli kysymys.Tai oikeammin kasvatuksettomuudesta oman tulkintani mukaan.Empä olisi halunnut olla sen lapsen isän kengissä tai housuissa.

Muuten B 777 on hieno kone. Melko hiljainen ja vetää paljon porukkaa. Se surullisen kuuluisa hiilijalanjälki on siedettävä verrattuna vaikka yhteen valtamerialukseen, jonka vastaava jalanjälki vastaa puolen miljoonan henkilöauton jalanjälkeen. Ja se paljon puhuttu istuinmukavuuskin on siedettävällä korkealla tasolla. Siis Qatar Aieways’llä. Mutta kyllähän matkanteko ilman unta syö rotan lailla.

Perille saavuttiin hieman etuajassa. Sitten ei muutakuin Immigreissoniin viisumeita hakemaa. Olin hoitanut E-Visat hyvissä ajoin, joten asian piti olla simppeli. Vaan eip ollutkaan. Tarjan passin numero oli väärä yhden numeron osalta! No voi v….u. Väsyneenä kävi tunneryöppy välillä korkealla laantuen hitaasti normaaliksi. Mutta kyllä rahalla kaikesta selviää: maksa 25€ ja asia kunnossa viidessä minuutissa. Jabadabaduu! Ja kun visat olivat kunnossa, rajaviranomaisen passintarkastukseen ja läpi melko nopeasti. Sitten laukkuhihnalle odottamaan frisbeekoria. Vaan eipä taaskaan Strömpsöön  tapaan. Se olikin jäänyt Dohaan ja palautuisi seuraavana päivänä. No eipä sille olisi ollut tarvettakaan ensimmäisinä päivinä koska on mukava totutella lämpimään ilmanalaan muutama päivä. Mutta kun kerran näin oli käynyt meistä riippumattomista syistä, lentoyhtiö halusi hyvittää tapahtuman 50€ summalla. Lisäksi lähetys saapuisi hotellillemme taksikuljetuksella viipymättä. No tuolla summalla elämme melkein viikon. Kun kaikki pumaskat oli saatu kuntoon, siirtyminen taksien harmiksi bussiin numero 152, joka veisi meidät lähelle reppureissaajien paratiisia District 1:lle. Pieni kävely Baka-gesthouseen ja paikalla oli jälleennäkemisen suuri riemi. Isäntäväki oikein hyppäsi kaulaamme ja toivotti näin sydämellisesti tervetulleiksi. Meitä odotti tuttu huone 201. Koko talo oli saanut uuden maalikerroksen niin sisältä kuin ulkoakin. Patjat ja lakanatkin olivat vaihtuneet. Mikäpä oli asettua taloksi!

Koska oli uuden vuoden aatto, läksimme katsomaan, oliko kahden vuoden takainen näkymä entisellään. Piti todeta, että muutama entuudestaan hyviksi ruokapaikoiksi todetut paikat olivat muuttuneet. No sillä tavalla se kehitys menee eteenpäin. Samalla tapasimme paljon tuttuja! Ja kaulailusta ei meinannut tulla loppua! Oli ihana tunne huomata, että ystävät ovat edelleen ystäviä. Joidenkin puolisot olivat siirtyneet ajasta ikuisuuteen, samoin baarien koirat. Mutta elämä on. Tapasimme muutaman tunnin aikana vanhoja turistituttujakin. Jälleennäkeminen on aina riemastuttava kokemus! Ja saimme myös uusia tuttuja: kolmen opiskelijapojan porukka olivat kiertäneet mopoilla maata pohjoisesta etelään monta kokemusta rikkaampana. Olivat muuten medisiinareita Tampereelta.

Vuoden vaihtuminen sujui rauhallisesti. Tänä vuonna oli luovuttu massiivisesta ilotulituksesta mutta muuten meno oli varsin riehakasta.

Uuden vuoden vaihtumisen jälkeen puhtaat lakanat kutsuivat houkuttelevasti eikä unta tarvinnut juurikaan houkutella.

Lähtöpäivä

Se on sitten 30.12.2018. Tunnin päästä olemme matkalla Helsinki-Vantaalle T2:seen. Reput on pakattu ja punnittu. Sen 7 kiloa molemmilla. Eipä paljon. Ja tietenkin frisbeekori ja kiekot!

Mutta tunnelmat ovat odottavaiset, onhan Saigonissa nyt 32 astetta lämmintä. Seuraava viikko on hieman pilvinen ja päivisin 28-30 astetta. Öisin sellaiset 21-26. Että ihan mukavalta tuntuu lämpöön totutellessa.

Mutta lisää juttua periltä.

Vietnamiin kolmeksi kuukaudeksi

Vietnamiin kolmeksi kuukaudeksi

Moikka kamut!

Vuosi takaperin meidän PITI LÄHTEÄ taasen Vietnamiin, mutta sika söi eväät. Tarjan solisluussa epäiltiin olevan syöpå ja minun polveni oli tosi kipeä kierukan irtoamisen takia. Eipä sitä ole mitään järkeä lähteä sairaana reissuun. Mutta taas mennään.

Varasin lentoliput elokuun alussa. Pitkän harkinnan jälkeen yhtiöksi tuli Qatar Airways. Perusteluna riittänee sopiva hinta, yhden koneenvaihdon ja mukavien lentoaikojen kombinaatio. Koska nuorin perheemme jäsen Elias on tarkassa kontrollissa sydämensä vuoksi, lisäsin peruutusturvan lippuvaraukseen. Ja tietenkin tein istuin- ja ruokavaraukset samantein. Siis taas laktoositonta lentoruokaa… siinä toivossa, että erikoisruokatilaukset tarjotaan ensin ja pääsemme nukkumaan ajoissa. Lähtö Helsinki- Vantaalta on siis 30.12. ja perillä Saigonissa olemme Uuden Vuoden aattona klo 13.35.

Viisumit hoidin samantien kuntoon E-visana. Helppoa ja nopeaa. Tosin pohdin Multivisaa, jolla saisi poistua maasta ja palata maahan. Ajatuksena oli, josko kävisimme Koh Samuilla Thaimaassa. Siellä olisi frisbeekisat helmikuun tiosella viikolla. Mutta kun TET = Kiinalainen Uusi Vuosi sattuu samaan aikaan, 5 helmikuuta, haluamme olla mukana juhlassa.

Nyt kun kirjoitan tätä juttua, meillä on jo joulukuusi koristeltuna jalassaan. Tavan mukaan se on karsittu loppiaisen jälkeen, mutta nyt on pakko karsia se ennen lähtöä ja laittaa savuna ilmaan takan piipusta. Siis miksi jättää nauttimatta joulusta koko rahalla! Ja joulusta nautimme koko perheen voimin! Meitä on koolla kaikkiaan 11 jäsentä jouluaaton syömingeissä! Siis koko perhe. Nuorimmalle jäsenelle Eliakselle se on ensimmäinen joulu ja Pihlallekin 4s. Ja jouluhan on lasten ja lapsenmielisten juhla!

Lähtöön on vielä 19 päivää. Onneksi ei ole tarvinnut liimailla asperiinia otsaan lähtökuumeilun takia. On sen verran jo noita lähtöjä takana. Tosin muutamia television sarjoja on laitettu tallennukseen, jotta voimme sitten kevätauringon sarastuksessa katsella kesken jääneet pätkät. Jos jotakin ei jää ikävä niin nämä loskakelit.

Vietnamiin kolmeksi kuukaudeksi

Vietnamiin kolmeksi kuukaudeksi

Moikka kamut!

Vuosi takaperin meidän PITI LÄHTEÄ taasen Vietnamiin, mutta sika söi eväät. Tarjan solisluussa epäiltiin olevan syöpå ja minun polveni oli tosi kipeä kierukan irtoamisen takia. Eipä sitä ole mitään järkeä lähteä sairaana reissuun. Mutta taas mennään.

Varasin lentoliput elokuun alussa. Pitkän harkinnan jälkeen yhtiöksi tuli Qatar Airways. Perusteluna riittänee sopiva hinta, yhden koneenvaihdon ja mukavien lentoaikojen kombinaatio. Koska nuorin perheemme jäsen Elias on tarkassa kontrollissa sydämensä vuoksi, lisäsin peruutusturvan lippuvaraukseen. Ja tietenkin tein istuin- ja ruokavaraukset samantein. Siis taas laktoositonta lentoruokaa… siinä toivossa, että erikoisruokatilaukset tarjotaan ensin ja pääsemme nukkumaan ajoissa. Lähtö Helsinki- Vantaalta on siis 30.12. ja perillä Saigonissa olemme Uuden Vuoden aattona klo 13.35.

Viisumit hoidin samantien kuntoon E-visana. Helppoa ja nopeaa. Tosin pohdin Multivisaa, jolla saisi poistua maasta ja palata maahan. Ajatuksena oli, josko kävisimme Koh Samuilla Thaimaassa. Siellä olisi frisbeekisat helmikuun tiosella viikolla. Mutta kun TET = Kiinalainen Uusi Vuosi sattuu samaan aikaan, 5 helmikuuta, haluamme olla mukana juhlassa.

Nyt kun kirjoitan tätä juttua, meillä on jo joulukuusi koristeltuna jalassaan. Tavan mukaan se on karsittu loppiaisen jälkeen, mutta nyt on pakko karsia se ennen lähtöä ja laittaa savuna ilmaan takan piipusta. Siis miksi jättää nauttimatta joulusta koko rahalla! Ja joulusta nautimme koko perheen voimin! Meitä on koolla kaikkiaan 11 jäsentä jouluaaton syömingeissä! Siis koko perhe. Nuorimmalle jäsenelle Eliakselle se on ensimmäinen joulu ja Pihlallekin 4s. Ja jouluhan on lasten ja lapsenmielisten juhla!

Lähtöön on vielä 19 päivää. Onneksi ei ole tarvinnut liimailla asperiinia otsaan lähtökuumeilun takia. On sen verran jo noita lähtöjä takana. Tosin muutamia television sarjoja on laitettu tallennukseen, jotta voimme sitten kevätauringon sarastuksessa katsella kesken jääneet pätkät. Jos jotakin ei jää ikävä niin nämä loskakelit.

+35 -16. Takaisin talveen

Moi!

Voiko tätä enää apeammin aloittaa?

Siis kotiinpaluu…

Tein lähtöselvityksen valmiiksi lähtöä edeltävänä päivänä. Koska mukanani ei ollut tulostinta, kävin läheisessä matkatoimistossa tulostamassa bording passit valmiiksi. Selvisi, että koneen lähtöaikaa oli aikaistettu puolella tunnilla. Pakkasimme lähtöpäivän aamuna reppumme valmiiksi. Koska mukaan tuli myös ruumaan menevä frisbeekori, laitoimme suojapussiin kaiken likapyykin, Juice Leskisen Risaisen Elämän, englanninkielisen Papillonin ja kaikki frisbeekiekot. Repuissa olisi ollut tilaa tuliaisillekin. Vaikka olihan sinne toki laitettu pieniä mekkoja, vietnamilainen kansanpuku Pikku Pihlalle, muutama paita pojille, miniöille korvakorua ja sensellaista. Ja tietenkin Vung Taun ihanilta hiekkarannoilta kerätytyt simpulan ja kotilon kuoret. Ja koska olimme maailman toiseksi suurimmassa kahvintuottajamaassa, toki puoli kiloa aromikasta kahvia ja aito teräksinen kahvisuodatin.

Phan Gnu Laon bussiasemalla nousimme Shutte Bussiin numero 109. Liput maksoivat kahdelta hengeltä 40000 Dongia. Siis 1,6€! Bussireitti kulki mukavasti samoilla seuduilla, jossa olimme kävelleet aikaisemmin. Matkaan meni aikaa n. 35 minuuttia. Lentoasemalla löysimme helposti Qatar Airways’n tiskin. Pienen odottelun jälkeen saimme ruumaan menevän frisbeekorin käsistämme pois. Virkailija ihmetteli tavaroidemme vähyyttä. Kerroin, että parin kuukauden reissua varten emme tarvitse koko vaatekaappia mukaamme. Naureskeltiin yhdessä.

Passintarkastus ja turvatarkastukset läpäisimme todella nopeasti. Sitten vaan portille odottamaan koneen lähtöä.

Lento Dohaan sujui mukavasti. Ruokailu ja kaikki matkustamohenkilökunnan palvelut olivat erittäin ystävällistä. Jopa se, että olimme varanneet lähtöselvityksessä erikoisruokavalioruuat, ei aiheuttanneet ongelmia. Lentoemännän viehkeä kysymys: Eero, sinun annoksesi on vähälaktoosinen? Eikö niin? Kyllä. Ja mitähän saisi olla juomaksi? Niin henkilökohtaista palvelua, että! Eikä se ruokakaan ollut huonoimmasta päästä! Maukasta kalaa erittäin hyvässä kastikkeessa, perunaa, vihannesannos kastikkeineen, sämpylä voineen, jälkiruoaksi tuoretta mangoa, ananasta ja papaijaa. Lisäksi kuivattuja hedelmiä ja teetä. Enempää ei vatsa olisi vetänytkään. Lennon aikana tarjottiin tasaisin väliajoin mehua tai vettä.

Lähestyminen Dohaan oli yöaikaan hieno kokemus. Ilmasta näki, että arabeilla on energiaa valaista rannikkoalueiden asutuskeskukset ja tiet.

Dohan terminaali on todella selkeä. Opastetaulut isoja ja niitä on riittävästi. Meillä oli vajaa kaksi tuntia aikaa siirtyä Helsingin lennolle. Ei mitään kiirettä eikä hoppua. Toki saimme kävellä melkoisen matkan lähtöportille, mutta siinä se aikakin kului ihan itsestään. Ja nukkumalla kului aika Helsinkiä lähestyttäessä. Olimme aamulla seitemän jälkeen Helsinki-Vantaalla. Pienen odottelun jälkeen saimme frisbeekorin hihnalta. Passintarkastus oli uusi kokemus. Asetat passisi lukulaitteeseen ja portti aukeaa, katsot kameraan ja hups, seuraava portti aukeaa ja se oli siinä. Viereisellä kaistalla kiinalaisryhmä katseli aika kiinnostuneina, kun tulimme tarkastuksesta läpi. Jo ennen koneen laskeutumista kapteeni ilmoitti lämpötilän olevan -16 astetta. Hyrr hyrr. Päällä oli kokolailla kesävaatteet, lentosukat ja sandaalit. Ei oikein houkuttanut kotiin paluu! Mutta ei auttanut muuta kuin sopeutua tilanteeseen. Bussi Hämeenlinnaan lähti puolen tunnin päästä. Onneksi bussi oli lämmin! Mutta kun ikkunasta katsoi ohi kiitäviä lumisia maisemia, tuli kyllä vahva tunne, että takaisin LÄMPÖÖN! JA HETI!

Hämeenlinnaan saavuttiin aikataulun mukaisesti. Yllätys odotti, kun yhtään taksia ei ollut parkissa linja-autoasemalla. Siinä pakkasessa odoteltiin viitisen minuuttia. Siinä ajassa kerkisi taas todeta, että takaisin LÄMPÖÖN! Lopulta olimme kotona. Reput ja frisbeekori terassille pakkaseen, puuta takkaan ja tulta perään. Villapaita päälle ja pitkät kalsarit jalkaan. Ilmankosteus oli sisällä 20%. Ja sen huomasi! Nenän limakalvot alkoivat ilmoitella kuivasta ilmanalasta. Ja sitten aivastutti. Ja toisen kerran ja kolmannenkin. Ja koska jääkaapissa oli pelkkä valo, ei auttanut muu kuin lähteä kävellen kauppaan hakemaan tarpeellisia ruokatavaroita. Ulkona oli helpompi hengittää, vaikka pakkasta oli 16 astetta. Sopeutuminen uuteen lämpöön oli alkanut.

Liekö lämpötilaero aiheuttanut sen, että kävellessä hikoili todella rajusti. Paita oli aivan märkä jo pienen kävelylenkin jälkeen. Siis jonkinlainen stressitila. Ongelma oli, että osasi pukeutua oikein. Vähitellen oireet kuitenkin alkoivat helpottaa. Mutta puolitoista viikkoa se vei. Nuha ja yskiminen toki jatkuu edelleen.

Mutta summa summarum: 62 päivää ja yötä Vietnamin lämmössä oli hieno kokemus!

TET

Moikka !

Nyt se sitten alkaa olla ohi! Siis se Uuden Lunan Juhla. Tänä vuonna Uusi Vuosi alkoi 27.1 ja päättyy 2.2. Ja jos Helsinki on juhannuksena hiljainen, niin sitä on Saigon paikallisen Uuden Vuoden aikaan! Kaikki kynnelle kykenevät lähtevät kotikonnuilleen kuudeksi päiväksi. Kaupunki autioitui lähes täysin! Ei moottoripyöriä, muutama taksi liikkui silloin tällöin, bussit kulkivat tyhjinä, ei äänekästä tööttäilyä. Kuin atomipommin jäljiltä, hiljaista! Turistit, jotka näkyivät entistä edustavampana ryhmänä, vaetelivat etsien aamupalapaikkaa, ruokapaikkaa, kahvilaa. Kaikki pankit ovat kuusi päivää kiinni. Samoin kaikki virastot, parturit, katukuppilat suurimmaksi osaksi. Sentään päivittäin kuulimme rumpujen ja symbaalien infernaalista meteliä ja näimme lohikäärmeiden ottavan yhteen sen päristelyn tahtiin. Pahojen henkien hätistely on tärkeä osa juhlintaa.

Suomen talvilomakausi on havaittu useamman suomalaisturistin tapaamisella. Mutta onpa tavattu myös maailmankiertäjiä. Kuka asuu Filippiineillä ja on tullut “lomalle” Vietnamiin, kuka Thaimaassa ja tarvitsee viisumiin jatkoaikaa. Odottelen yhden italialaispojan uutta yhteydenottoa frisbeen merkeissä. Samoin Kuopiosta tulee pelimies. Että jos ennen Nokia yhdisti, niin nyt yhdistää frisbee!

Se hyvä puoli on pitemmässä oleskelussa vieraassa maassa, että on aikaa opetella paikallista kieltä. Se helpottaa ihmisiin tutustumista ja monesti saan kätellä miltei tuntematonta ihmistä, kun hän englannin kieliseen kysymykseen saa vietnamilaisen vastauksen. Pieni varoituksen sana kuitenkin: vietnam on foneettinen kieli. Sanan painotuksesta ja soinnistajako ylös tai alas voi merkitä sen seitsemää eri asiaa! Joten oppikirjoista kielenopiskelu on lähes mahdotonta. Paras opettaja on paikallinen henkilö, jolta usein kysyn, kuinka jokin sana tai asia ilmaistaan vietnamiksi. Ja kun tarpeeksi monta kertaa toistaa saman sanan tai lauseen, se ihme kyllä alkaa toimia. Kun menemme tuttuun aamupalapaikkaan, riittää, kun kerron tarjoilijatytölle: jam jau. Silloin tulee sama aamupala kuin edellisellä kerrallakin! Ja aina saan iloisen naurun ja nätin hymyn ihan ilmaiseksi!

Viidentenä TET:n jälkeisenä päivänä alkaa Saigon herätä jälleen henkiin! Turistibussit vievät asiakkaita Mekong Deltalle, osa turisteista lähtee jatkamaan reissua kuka Phon Pheniin, kuka Hanoihin, kuka minnekin. Mutta edelleenkin useat kahvilat ja monet hotellitkin ovat kiinni. Isot torit ovat osittain auki. Ilmeisesti kalastajatkin pitävät lomaa, koska kalatorilla oli vaan jokunen myyjä. Jopa aurinkolasien kiertävät kauppiaat ovat poissa katukuvasta!

Että sellaista se Kukon Vuoden aloitus!

Turistit kokoontuivat Bui Vien-kadulle juhlimaan

Harvoin Saigon on näin hiljainen kaupunki!

TET-juhlan odotusta

Vung Tau’ssa alkoi näkyä heti sinne tultuamme, että jotakin on kaupungissa tapahtumassa. Back Beach’n läheisessä isossa puistossa oli kasattu vaikka millaista rautakehikkoa useisiin pisteisiin. Kolme viikkoa on aikaa rakentaa Kiinalaisen Uuden Vuoden juhliin rekvisiitta. Paikalla on hitsareita, maalareita, kaikenlaista rakentajaa! On ollut mielenkiintoista seurata päivittäin, miten työt edistyvät ja mitä näistä kaikista putkikehikoista ja bambukasoista oikein valmistuu. Joinakin päivinä oli sen verran kova tuuli, että rakennusmiehillä oli oikeasti vaikeuksia nostaa kehikoita pystyyn. Ja kun hitsarin piti vielä hitsatakin! Kaikennäköistä puuseppää ja tyroksitaiteilijaa nämä rakennelmat vaativat. Ihmisen kekseliäisyys näyttää olevan vain mielikuvituksesta kiinni. Niin: tämä vuosihan on kukon vuosi!

Jos jotain siitä ajallisesta jännittämisestä! Joka ilta on firmojen sisäpihoilla näyttäviä esityksiä upeine esiintyjineen. Saisi Suomiyrityskin hakea oppia Vietnamista, kuinka kaikilla taiteilijoillakin on mahdollisuus päästä estraadille ja antaa kansalle parastaan! Paikalla olijat saavat nauttia hyvästä, korkeatasoisesta ohjelmasta ja vielä pienen paikallisen snäkin kera. Kaikki nauttivat!

Paikkoja laitetaan juhlakuntoon. Katukiveykset maalataan valkoisiksi. Sekin antaa huollitellun ja tietyllä tavalla hienon viestin: meillä kaikilla tulee olla puitteet kunnossa! Liikkeiden edustat pestään, mopot huolletaan ja puunataan, hankitaan toreilta kaikenlaisia yrttejä, valmistellaan juhla-aterioita. Kaikilla tuntuu olevan hommaa mutta ei kiirettä. Ja juhlakoristeluun panostetaan. Kaikki puistot ovat täynnä bonzai-puita, eri kokoisia ja -hintaisia. Kuin meillä pari viikkoa ennen joulua kuusikaupat. Bonzait ovat valmiiksi koristeltukin, on mandariinipuita, joissa on hienon keltaiset hedelmät valmiina suuhun laitettaviksi. Ostajat arvioivat näitä kuin ravihevosia tai maatalousnäyttelyn sonneja! Makuasioistahan ei sovi kiistellä. Ka kun kaupat syntyvät, sellainen alle metrin halkaisijaltaan oleva, kahden miehen juuri ja juuri nostettavissa oleva saviruukku kasveineen siirretään 80 kuutioisen 80- luvun Hondan takapritsille, sidotaan jonkin verran kiinni ja siirretään osoitteeseen. Kauppa käy!

Nämä kauppiaat ovat vallanneet minun frisbeeharjoitusalueenkin! Sopii minulle. Jos kymmenmetristä puttia pääsee vielä heittämään, se riittää. Mutta kun siellä puistossa on niitä hölkkääjiäkin ja muita kunnonkohottajia. Mutta Enska Itkosen sanaan: sopu sijaa antaa!

Esimakua saimme tästä kaikesta: olimme etsimässä vaimolleni paitaa ja paikalliselle frisbeeradalle näkyvämpiä korinosoittimia. Paita löytyi helposti miesten paitamyymälästä. Juuri oikean värinen! Ja mikä vielä parempaa, kokoinenkin! VOV! Mutta että löytää n 5 cm leveää punaista tai muun väristä muovinauhaa? Sepä olikin työn takana! Kiersimme isolla marketilla kaikki mahdolliset paikat. Aina kun kysyin mistä sellaista voisi löytää, käsi vilkutti eteenpäin. Eikä sitä kyllä sitten löytynyt! Mutta sitten eteemme tuli katumopokorjaamo! Täällä kaikki mp-renkaat myydään sellaisella juuri sopivalla nauhalla päällystettyinä, kuin olin vailla. Voiko parempaa tuuria olla! Ja ilmaiseksi! Kierrätyskäyttöä!

Onnellisin mielin palailimme kohti majapaikkaa. Oikaisimme vähän hiljaisempaa katua, mutta muutaman sadan metrin päässä alkoi mökä lisääntyä. Kun lähestyimme kohdetta, kadulle oli kannettu sen tuvan 5 peltipöytää ja varmaankin kaikki tuolit! Eikä siinä kaikki: karaoke huusi ainakin sadan desibelin voimalla. Kun tulimme kohdalle meidät KIDNAPATTIIN! Siis JUHLIIN! He olivat aloittaneet Kiinalaisen UUden Vuoden juhlinnan jo! Meille Tiger-doset kouraan ja paraatipaikoille! Olisivat halunneet laulattaakin meitä, mutta kohteliaasti kieltäydyimme. Mutta meno oli aitoa ja lämminhenkistä!

Hotellimme emäntä oli jo aamusta tekemässä ruokaa TET’iä varten. Hän viesti, että saamme osamme! Olin heittämässä frisbeetä kahden ruotsalaisen kanssa, isä ja poika. Heillä ei olut kiekkoja mukanaan, joten lupauduin auttamaan heitä ja lainaamaan kiekot. Kun tapasimme, paljastui, että he molemmat ovat kuuroja! Eikä heillä ollut myöskään huuliltalukutaitoa. Mutta siis: kädet käyttöön! Christoffer kirjoitti kännykkäänsä jutut ruotsiksi ja minä vastasin RUOTSIKSI! Mutta meillä oli hieno päivä! 19 väylää ja ihan hyvä fiilis. Viggo heitti 13-vuotiaaksi tosi hyvin. He olivat tosin heittäneet viimeksi lokakuussa 2016. Viggo on Ruotsin kuurojen juniorimestari! Ei siis huonoa heittoseuraa!

Mutta tänään on keskiviikko. Kerrompa lisää TET’n jälkee!

Katukiveys maalataan, tehdään siistiä!

Kukat kukkivat

Kaaupungin käyntikortti puistossa

Riisipelto keskellä puistoa!

Kukon vuosi alkamassa. Kana ja tiput, osa kuorissaan

Olla paikoillaan

Coban mannekiini

Moottori valmistuu

Panimoravintola Vung Tau’ssa

Auringon lasku iltalenkillä

Vasta pyydetty rapusaalis

Kylpylän sisäänkäynti

Soittoruokalassa Suomiprogeeta

Moi taas kaikki kamut!

Pohdin tällä hetkellä sitä, olenko tullut jo vähän vanhaksi!

Tätä reissua suunnitellessamme oli ajatus, että emme kiertäisi maata etelästä pohjoiseen. Toisin sanoen asuisimme paikallaan pitemmän aikaa. Saigon, Ho Chi Minch City on kyllä eläväinen kylä! Asuimme viisi viikkoa District 1:sen ytimessä. Päivän rutiinit alkoivat muodostua heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Aamupala, kävelylenkki tai puttiharkat puistossa, nestehukan torjuntaa sen jälkeen, suihkussa käynti, postaukset nettiin, iltapäiväoluet, päivällinen, hengailua paikallisten ja muiden turistien kanssa. Voisi kuvitella, että viisi viikkoa suht samalla kaavalla olisivat tylsiä. EI LAIINKAAN. Pientä vietnamin kielen opettelua tarjoilijan kanssa aamupalalla on aivan mukavaa, siinä saa paikallisen ääntämisen opetuksen ja käytännön samalla. Vietnamin kielihän on ns foneettinen kieli. Sama sana saattaa merkitä seitsemää eri samaa riippuen ääntämisen painotuksesta ja intonaatiosta saman eri kohdissa! Ei siis mikään helpoimmasta päästä opeteltava kieli. Mutta kun on paikalliset opettajat, oppi menee kyllä vanhankin miehen kalloon.

Se miksi emme halua tällä reissulla kiertää, on, että olemme aikaisemmilla kolmella reissulla kiertäneen entisen demilitaroidun rajan eteläpuoleiset alueet jo aika hyvin. Hue, Da Nang, Hoi An, Na Trang, Da Lat, Mui Ne, Phan Thiet, kaikki ne paikat olimme jo käyneet. Siis sellaiset turistikohteet, joissa suomalaisetkin aurinkomatkojen reissaajat käyvät. Mutta nyt tällä reissulla päätimme tulla asumaan. Siis olla yhdessä paikassa pidempään kuin kaksi yötä. Olemme olleet Saigonissa kuusi viikkoa yhteen menoon. Nyt olemme Vung Tau’ssa kaksi viikkoa tavallaan lomalla ja palaamme taas Saigoniin lopuksi kahdeksi viikoksi. Vung Tau on huomattavasti rauhallisempi kaupunki kuin Saigon. Turistien määrä on vähäinen. Saigonilaiset tulevat tänne viikonlopuiksi viettämään rantalomaa. Ja kyllä he sitä osaavat nauttia kaikesta siitä, syömisestä, uimisesta, yhdessäolosta.

Päivittäiseen ohjelmaamme kuuluu reilu kävelylenkki. Yhtenä päivänä etsimme velipojan Vespaan varaosia. Löysimme paikallisen piirimyyjän, jonka huollosta emme saaneet osia hankittua. Osat tulevat vuoden -76 skootteriin. Samoja osia etsimme jo Saigonissakin, mutta emme päässeet myyjän kanssa yhteisymmärrykseen hinnoista. Hän pyysi 5 dollaria kappaleelta. Saman osan löysin Vung Tausta 34 senttiä. Kannatti kävellä reilu 10 kilometriä. Samalla näki kaupunkia, sen asukkaita ja kuinka he elävät.

Ruoka on rannikolla itsestään selvästi seafoodia. Kyllä porsastakin saa, mutta… Kala, äyriäis- ja rapuruoat ovat sitten TOSI HYVIÄ! Tonnikala-nuudelikeiton saat 40000 Dongilla = 1,7€. Iso sinirapu maksaa n 4 €. Snaipperi foliossa kypsennettynä kahdelle hengelle n 4€. Ja nälkä pakenee!

Verrattuna Saigonia Vung Tau’n, asuminen on puolet halvempaa. Samoin ruoka. Jos haluat “säästää”, suuntaa siis Vung Tau’n.

Olemme ruokailleet useaan otteeseen paikallistenkin suosimassa Coba-ravintolassa. Meidät tunnetaan siellä keittäjiä ja siivoojia myöten. Paikan isäntä tervehtii ystävällisesti joka kerta. Rouva Johtaja antoi minulle tarjoilijoiden käyttämän hatun. Siinä otettiin kuvia vuoronperään. Ja käteltiin! Mutta empä ole nähnyt kenenkään turistin saati paikallisen kantavan samanlaista hattua! Jokin arvomerkki, otaksun.

Tapasimme yhden engelsmannin, joka kertoi asuvansa Vung Tau’ssa. Hän oli vuokrannut kahden makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön asunnon. Se sijaitsi muutaman minuutin skootteriajomatkan päässä keskustasta. Hän maksoi vuokraa viisi miljoonaa dongia kuussa. Siis 200€.

TET lähestyy! Puistoissa valmistellaan jos jonkun moisia kojuja ja isoja tsydeemejä. Ja kaikki valmistetaan paikan päällä. Siellä rälläköidään, hitsataan, maalataan, katetaan kojuja bambumatoilla. Kaikki Kiinalaisen Uuden Vuoden vuoksi. Mutta sehän on vuoden tärkein juhla!

Testasimme paikallisen hammashuollon palveluksia. Yläetuhampaastani oli lohjennut pala pois. Siihen laitettiin keraaminen kruunu. Jo röntgenkuvan otto aiheutti ihastusta. Röntgenkuva oli samalla sekunnilla näytöllä, joka oli aivan hoitotuolin edessä. Ja kaikki Windows-tekniikalla. Hammaslääkäri oli arviolta alle 30-vuotias nuori mies. Hän käytti sujuvastu googlekääntäjää. Onnistui se kommunikointi niinkin. Mutta varmat otteet hänellä oli. Puudutuskaan ei sattunut lainkaan. Alle puolessa tunnissa hän hioi hampaan kiilamaiseksi ja teki väliaikaisen muovihampaan tilalle. Sitä ennen vahamuotit molempiin leukoihin. Seuraava tapaaminen sovittiin maanantaiaamuksi. Tarkka sovitus ja viilaus ja lopuksi liimaus ja kruunu oli paikallaan. Hintaa kertyi kokonaista 132€. Ja kun hammaslääkärissä oltiin, vaimoni lohjennut hammas sai myös paikan samalla käynnillä. Hintaan 6€! Ei lainkaan huono kokemus!

Edellisten silmälasieni linssit alkavat olla jo hieman naarmuuntuneet. Ne hankin neljä vuotta takaperin Da Nangissa. Siispä optikolle! Luoja on sen verran antanut minulle vähemmän, että molemmat linssit on teetettävä. Ei siis löydy varastolinsseistä sopivia. Mutta kolme päivää ja uudet pokat olivat nenälläni. Koska ikäni mukaan kaukonäkö paranee ja lähinäkö huononee, oli aika tehdä päivitys. Maailma kirkastui huomattavasti. Eikä kukkarokaan paljon keventynyt: 82€.

Takana on siis 42 päivää ja jäljellä on 20 päivää. Aika on mennyt kuin siivillä. Emme ole juurikaan sairastelleet koko aikana. Yhden yön kuumeilu ekalla viikolla ja siinä kaikki. Elopainoni on jokusen kilon pudonnut, johtunee runsaasta päivittäisestä liikunnasta ja hyvästä, terveellisestä ruoasta. Frisbeeharkat ovat tuoneet lisävaihtelua sekä tietenkin Saigonissa pelatut kierrokset 19-väyläisellä kentällä. Mukavaa kun voi yhdistää huvin ja harrastukset!

Kaikesta huolimatta en tunne olevani vanha!